Pohjoispohjalainen sydänsairas rouva kärsii kovasta suukivusta. Tuskainen olo iski aamupäivällä äkkiä, nyt illasta hengittäminen alkaa olla vaikeaa. Soitto hätäkeskukseen ei auta: ei kuulosta vakavalta, ambulanssia ei kannata lähettää, kun on niin kaukana nyt.
Seuraavana aamuna rouva saa kyydin Oulun yliopistolliseen sairaalaan tuttavaltaan. Päivystyksessä tilanne todetaan kriittiseksi. Lopulta rouva saa apua ja toipuu harvinaisesta ja ärhäkästä suun bakteeri-infektiosta. Jos Kuhmossa iskee viikonloppuna hammassärky, ei auta kuin hypätä autoon ja hurauttaa päivystykseen 350 kilometrin päähän Kokkolaan.
Syrjäseudun ihmiset ovat akuuteissa tilanteissa aidosti heitteillä. Ja se ei ole arvokasta työtä tekevän hoitohenkilökunnan vika. Syy on meissä suomalaisissa, koska me olemme unohtaneet, mistä sotessa on pohjimmiltaan kyse. Vaikuttaa siltä, että luovuutemme ei riitä tarkastelemaan muuttunutta maailmaa rohkeasti kyseenalaistaen. Sen sijaan pyrimme ylläpitämään 1970-luvulta peräisin olevaa sotea, jonka keskiössä on vahva byrokratia ja hallinto. On terveellistä tiedostaa, että tämä ajattelumalli on perua 1800-luvulta Venäjän suurruhtinaskunnan ajalta, jolloin maassamme omaksuttiin konservatiivinen ja uudistuksia vierastava hallintokulttuuri. Sen kaiut kuuluvat edelleen.
Sote-uudistuksen tarkoitusperät ovat olleet hyvät. Poliitikot ja virkamiehet ajattelevat varmasti suomalaisten parasta. Mutta sote-uudistuksessakin on kyse lopulta samasta hallinnollisesta pyörityksestä, jossa ihmiset muuttuvat numeroiksi. Huomio vaikuttaa olevan liikaa uuden sääntelyn yksityiskohdissa ja hallintorakenteessa. Syrjäseudun ihmisiä ei kiinnosta, miten sote-hallinto on järjestetty, vaan se, saako hädän hetkellä apua.