Esko Män­nik­kö käy harvoin ih­mis­ten il­moil­la, mutta nyt va­lo­ku­vaa­ja­le­gen­da teki poik­keuk­sen Pekurin suur­näyt­te­lyn vuoksi

Syy jonolle selviää: avajaisten kunniaksi Fotografiska Tallinn -museon Ouluun tuomaan Play-näyttelyyn on kahden ensimmäisen tunnin ajan ilmainen sisäänpääsy.

Oulun kansainvälisimmäksi valokuvataiteilijaksi tituleerattu Männikkö tutustuu leikkiteemaiseen näyttelyyn yhdessä vuodesta 2023 Kalevan kuvajournalistina toimineen Maiju Pohjanheimon kanssa.

Pohjanheimo ja Männikkö eivät ole tavanneet toisiaan aikaisemmin.

– En ole käynyt Oulussa ihmisten ilmoilla vuosikausiin, Männikkö sanoo.

Näyttelyn 17 taiteilijasta osa on Männikölle enemmän kuin hyvänpäiväntuttuja ulkomailla ja kotimaassa pidetyistä valokuvanäyttelyistä vuosien varrelta.

– Tapasin englantilaisen Martin Parrin muutaman kerran maailmalla, ja Roger Ballenin, yhdysvaltalaisen valokuvaajan, teoksia oli kerran esillä samassa näyttelyssä Mäntässä, Männikkö kertoo.

Itseoppineen Männikön taiteilijaura lähti nousukiitoon Helsingissä pidetystä Naarashauki-näyttelystä vuonna 1993. Kuvasarja, josta on tehty myös kirja, käsitteli Pohjois-Suomen aikamiespoikia. Vuonna 1995 Männikkö palkittiin Vuoden nuorena taiteilijana.

Pian tämän jälkeen hän piti yksityisnäyttelyt New Yorkissa ja Tukholmassa. Maailmaa kiertänyt Männikkö on valokuvannut muun muassa Texasin takamaita, italialaisia hautausmaita sekä kuolleita metsiä ja tehdaskaupunkeja Kuolan niemimaalla juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista 1990-luvun alussa.

– Ei ollut Oulussa hirveästi nimikirjoituksen pyytäjiä. Tein urani kansainvälisesti. Oli pitkiä aikoja, kun Suomessa ei ollut yhtään näyttelyä.

Puolikkaalle taiteilijaneläkkeelle kolmisen vuotta sitten jäänyt Männikkö on jättänyt valokuvaamisen ja näyttelyiden pitämisen vähemmälle, mutta ei kokonaan. Hän kertoo sorvaavansa kulhoja työhuoneellaan Hiukkavaarassa ja pelaavansa potkupalloa. Haaveena on päästä 70-vuotiaiden miesten jalkapallomaajoukkueeseen, jos sellainen joskus perustetaan.

– Olen valokuvauksen Jari Litmanen. Pidän takaporttia auki, Männikkö kertoo.

Näyttelykierroksen ensimmäinen valokuvaaja on yhdysvaltalainen Sage Sohier. Teossarjan nimi on Perfectible Worlds, Täydellistettävät maailmat.

Leikki on kaksikon mukaan voimakkaasti läsnä Sohierin valokuvissa. Näyttelytekstin mukaan Sohierin teossarja syntyi, kun hän otti valokuvan ystävästään, joka oli syventynyt suuren junaradan pienoismallin rakentamiseen.

– Onko se sielunvamma, jos maailmasta haluaa fantasiamaailman keräilemällä tavaroita? Leikkiä se on. Monet ihmiset haluaisivat mieluiten leikkiä koko ikänsä, mutta kun elantokin on ansaittava. Toteutan tällä hetkellä omaa leikkiäni potkimalla palloa sekä haavettani puuseppänä, Männikkö aprikoi.

Pohjanheimon mukaan valokuvaus välineenä antaa hyvän lähtökohdan leikillisyyteen ja Sohierin aihepiirin käsittelyyn.

– Valokuvaus on uteliaisuutta ja leikkimistä. Hyvää kuvaa ei tule,  jos pitää toteuttaa rajoituksia, sääntöjä ja normeja.

Valokuvanäyttely rakentuu erikokoisista, sokkeloisista huoneista, joissa kulkusuunta vie vääjäämättä eteenpäin kuin Ikean tavaratalossa.

Näyttelyn ensimmäisen tunnin aikana kuvien edessä on ruuhkaa, mutta tungos tasaantuu nopeasti.

Hämmästystä ja hymyä suupieleen saa aikaan espanjalaisen Cristina de Middelin The Afronauts - teossarja.

Vuonna 1964 sambialainen tiedeopettaja julisti kunnianhimoisen suunnitelman lähettää ensimmäinen afrikkalainen kuuhun. Hän jopa koulutti vapaaehtoisryhmää avaruusseikkailuun. Unelma oli lyhytikäinen ja se unohdettiin, mutta Middel palasi aiheeseen puoli vuosisataa myöhemmin.

– Ilman näyttelytekstiä ei täysin hahmota, mistä on kyse, mutta leikin idea toteutuu Middelin kuvissa hyvin, Männikkö arvioi.

– Kuvia katsellessa tulee tunne, että sambialaiset pääsivät käymään avaruudessa. Vaikka kunnianhimoinen projekti lopahti, unelma jatkui ja sai onnistuneen päätöksen Middelin mielikuvituksellisissa kuvissa, Pohjanheimo ynnää.

Pohjanheimolla läikähtää sydämessä, kun kaksikko astuu englantilaisen Martin Parrin The Last Resort (Viimeinen lomakeskus) -nimisen kuvasarjan keskelle.

Näyttelytekstin mukaan Parr kuvasi perheitä lomailemassa New Brightonin merenrantakaupungissa 1980-luvulla.

Parr oli valokuvaajien oppi-isä. Joulukuussa 2025 menehtynyt Parr oli yksi ensimmäisistä, jotka käyttivät kuvaamisessa suoraa salamaa päivänvalossa, ja Pohjanheimon mukaan tämä näkyy selvästi näyttelyn kuvissa. Suoraa salamaa käyttämällä kohde erottuu taustastaan terävästi.

– Parr on näyttelyn suuri nimi. Hän on vaikuttanut suuresti suomalaiseen kuvajournalismiin. Tarinan mukaan Suomessa pitämänsä luennon jälkeen suomalaiset kuvajournalistit alkoivat käyttää suoraa salamaa kuvaamisessa, Pohjanheimo kertoo.

Parr on kertonut Männikölle, kuinka hän sai tai melkein sai turpiinsa valokuvatessaan ihmisiä.

– Parrilla oli räväköitä otoksia. Näyttelytekstissä kerrotaan, että hän suhtautui empatialla kuvattaviin. Enpä tiedä. Taisi mennä niin, että Parr nappasi kuvan ja juoksi pakoon.

Männikkö arvelee, että jos Parrin tyylisiä henkilökuvia julkaistaisiin nyt esimerkiksi verkossa, ne saattaisivat saada osakseen uhkauksia. Pohjanheimo on samaa mieltä.

– En tiedä, oliko minun Naarashauki-kuvasarjani poikamiehistä synnittömämpi, mutta ainakin vietin heidän kanssaan aikaa enkä ottanut kuvia nurkan takaa. Tein asiasta näkyvän. En tiedä, pystyisinkö nyt ottamaan sellaisia kuvia. En kuvannut urani loppuaikana ihmisiä enää ollenkaan, Männikkö kertoo.

Hän pohtii, kuinka pitkälle ihmisten yksityisyyttä pitäisi suojella. Parrin kuvissa suurin osa henkilöistä on tunnistettavissa. Männikkö kysyykin, olisiko Parrin tapa kuvata tänä päivänä enää mahdollinen.

– Kuvakerronnan linja menetetään, jos ei päästä lähelle ihmisiä, huomauttaa Pohjanheimo.

Huumori on Pohjanheimon mukaan vaikea laji valokuvaamisessa. Pohjanheimo tykkää huumorista, joka rönsyilee kuvaustilanteessa.

– Haluan käyttää huumoria tehokeinona kuvakerronnassa. Se on siksi vaikeaa, että en halua pilkata kuvattavia. Parrin kuvissa on huumoria. Ihailen, että Parr uskaltaa olla röyhkeä, koska en itse osaa olla.

Pohjanheimolle ja Männikölle jää näyttelystä hyvä mieli. Leikki tulee kaksikon mielestä hyvin esille eri taiteilijoiden teoksissa ja teossarjoissa.

– Mielenkiinto ei herpaannu. Fiilikset ja tunnetilat vaihtuvat sopivasti. Näyttely on hyvin kuratoitu eli teokset on valittu mielenkiintoisesti näyttelyn teeman mukaisesti. Myös tila toimii, Pohjanheimo ynnää.

Susan Meiselasin Prince Street, Bruce Davidsonin Brooklyn Gang sekä Deanna Dikemanin Leaving ja WawinG lämmittävät erityisesti Pohjanheimoa.

– Teoksista välittyy lämpö ja läheisyys. Esimerkiksi Dikemanin arkiset valokuvat eivät auenneet minulle heti, mutta kun teoksen idea kirkastui, 27 vuoden ajalta koottu vanhempien jäähyväisiä kuvaava valokuvasarja vaikutti syvästi.

– Jos saisin kaksi viikkoa elämästäni olla nainen, ymmärtäisin monta asiaa paljon paremmin. Katsoisin näyttelyn kuvia ihan eri tavalla, Männikkö kertoo.

Männiköllä on tullut Dikemanin valokuvista mieleen tiistaina 30 vuotta täyttänyt Hilla-tytär.

– Kun tytär pääsi ripille 15 vuotta sitten, velvoitin kaikkia vieraita kirjoittamaan paperille ajatuksia siitä, mitä Hilla on 15 vuoden päästä. 26. elokuuta 2026 on se hetki, kun kirjekuoret avataan. 15 vuotta meni niin äkkiä. En muista, mitä kirjoitin paperille.

Pohjanheimo bongaa ohikulkijan kommentin näyttelystä: "Toivottavasti tänne ei kukaan tule lapsen kanssa."

– Vanhempien vastuulla on kertoa lapselle maailmasta, ei sensuroida. Jos ei osaa kertoa, ei kannata tuoda lasta näyttelyyn. Toki sensuuria pitää olla, mutta ei tässä näyttelyssä, Männikkö toteaa.

Tavoitteena on, että Play-näyttelyyn tutustuu vuoden aikana 40 000 kävijää. Keskiviikkona kahden ensimmäisen tunnin aikana kävijöitä oli 235.