Se tapahtui taas: lapset lähtivät kouluun, ja me aikuiset totesimme, että meidän olisi aika opetella liikennesäännöt.
Tietenkin me sen jo tiesimme, etteivät kanssakulkijamme tunne liikennesääntöjä, sillä olemme saaneet koko kesän kauhistella sähköpotkulautailijoiden syöksyilyä kohti ruuhkautunutta päivystystä.
Mutta voisiko tosiaan peiliin katsomista olla meillä muillakin? Nyt on kuitenkin lasten turvallisuus kyseessä, tuumasimme.
Liikenteessä meitä on moneksi: on jalankulkijaa, pyöräilijää, sähköpotkulautailijaa ja autoilijaa. Ihmisryhmiä on monia, ja kaikki vaikuttavat kokevan olonsa hyljeksityiksi.
Jostakin syystä samat jakolinjat näyttävät olevan osa identiteettiämme myös teiden ulkopuolella. Julkisessa keskustelussa roolit valitaan vain yhden liikkujaryhmän mukaan, eikä ymmärrystä löydy heille, jotka kulkevat toisin.
Ajatus on hupaisa. Aivan kuin kukaan auton rattiin kerran istahtanut ei aikoisi enää eläessään käyttää jalkojaan paikasta toiseen liikkumiseen. Kuulostaa vaivalloiselta vakaumukselta.
Kokeillaan. Minä tunnustaudun innokkaaksi pyöräilijäksi. Voitte kutsua minua spandex-pelleksi, jos se on mieluisa nimitys.
Spandex-pellet ovat heitä, jotka myrskytuulen tavoin jyräävät mummot, lapset ja muut viattomat kulkijat. He myös iskeytyvät silkkaa ilkeyttään konepelteihin vain saattaakseen autoilijat oikeuden eteen.
Tai näin olen kuullut.