"Heidät Suomi jo menetti." Näin tämän otsikon MTV:n nettisivuilla. Jutussa kerrottiin suomalaisista, jotka ovat muuttaneet työn perässä ulkomaille – Tanskaan, Norjaan ja muualle Eurooppaan.
Ja pakko sanoa: alkoi oikeasti naurattaa. Miten se nyt onkin niin, että kun joku työtön lähtee ulkomaille töihin, hänestä tuleekin yhtäkkiä "osaaja, jonka Suomi menetti"? Vaikka vielä pari kuukautta sitten sama henkilö oli täällä "laiska, kaljaa kittaava ja tukia nostava veronmaksajien piikkiin elävä loinen".
Missä kohtaa tapahtui se muodonmuutos? Huomaako kukaan tässä mitään ristiriitaa tai tekopyhyyttä?
Jatkuvasti meillä jauhetaan kivikautista mantraa työttömistä: että jokainen heistä on itse syypää tilanteeseensa, että työnsaanti on kiinni vain "asenteesta" ja että työpaikat muka odottavat nurkan takana. Ja nyt, kun nämä samat ihmiset lähtevät sinne, missä heitä arvostetaan, se onkin yhteiskunnallinen tappio?
Ja samaan aikaan meillä rekrytointiprosessit ovat hitaita, raskaita ja toisinaan täysin absurdit. Useampi haastattelu, soveltuvuustestit, viikkojen odottelua – ja lopuksi "valitettavasti emme valinneet sinua".
Käytän enemmän tai vähemmän LinkedIniä ja siellä näkee usein, että työnhakijat kertovat päässeensä toiselle haastattelukierrokselle. Mikä ihmeen toinen haastattelukierros? Eikö sillä ensimmäisellä kierroksella voitu kysyä kaikki tarvittava?
Kun saavut haastatteluun, pöydällä odottaa monisivuinen paperi, jossa on kymmenkunta kysymystä – samat, jotka kysytään jokaisessa haastattelussa ja jotka moni jo osaa ulkoa. Pöydän toisella puolella istuu kolme ihmistä pönöttämässä naama näkkärillä.
Ei ole pitkä aika, kun näin työpaikkailmoituksen, jossa oli selvästi kahden ihmisen työt yhdistetty yhteen tehtävään. Lähtöpalkka oli poljettu niinkin alas kuin 1 500 euroa brutto. Kyseessä oli kokoaikatyö. Kehdataankin.
Työttömät jätetään helposti kokonaan huomiotta – tai heidät nähdään lähes syntipukkeina, joihin liitetään kaikki mahdollinen negatiivinen stigma. Pahimmillaan työtön on Suomessa enemmän leimattu kuin rikoksesta tuomittu.
Eihän tässä ole minkäänlaista järkeä. Siksi haastan suomalaiset rekrytointiprosessit tekemään ryhtiliikkeen – ja viimein korjaamaan kurssinsa. Ottakaa mallia vaikka Norjan nopeasta ja suoraviivaisesta rekrytointiprosessista. Ei kukaan jää haukuttavaksi loputtomiin. Eivätkä ulkomaille muuttaneet tule heti takaisin. En tulisi minäkään.
Heidi Heiskanen
Raahe