Nykyään on helppoa olla hyvätapainen ihminen. Ei siksi, että se olisi erityisen helppoa vaan siksi, että rima on niin matalalla.
Tätä mieltä on kirjailija Joonas Konstig, jonka Hyvät naiset & herrat -teos julkaistiin äskettäin. Hän nostaa esiin erityisesti yhden asian, joka heikentää käytöksemme laatua. Konstigin mukaan suurin tekijä huonokäytöksisyytemme taustalla on älypuhelinpandemia.
On vaikea keksiä vastalauseita. Kaiutinpuhelut, kesken kokousten puhelimeen vastaaminen tai omien sähköpostien selailu, ruokapöydässä laitteen räplääminen, ratissa tekstailu, kaupan kassalla puhelimeen höpöttäminen, ne kaikki ovat täysin arkipäiväisiä ilmiöitä.
Kuvittelemme, että toinen ei huomaa, jos vähän vilkaisemme puhelinta. Kyllä huomaa. Ei voi olla näkemättä, kun toinen poistuu henkisesti paikalta.
Kirjailija Konstig tunnustautuu entiseksi ”mulkvistiksi”, joka päätti ryhtyä tavoittelemaan hyviä käytöstapoja. Nyt hän on kirjoittanut aiheesta jo kaksi kirjaa ja opetellut kaikenlaista hauskaa etikettisäännöistä miekkailuun.
Joskus muinoin oli epäkohteliasta pitää kelloa juhlissa, koska se vihjasi, että haluaisit olla pian jo jossain muualla. Nyt juhlissa sukelletaan omiin maailmoihin heti, kun alkuruuan ja pääruuan välissä on tilaa.
En haluaisi toistaa samaa mantraa siitä, miten älylaitteet tekevät meistä keskittymiskyvyttömiä ja huonosti käyttäytyviä, mutta niin vain on.
Kyse on vakavasta riippuvuudesta, joka jostain syystä on hyväksytty normaaliksi käytökseksi eikä hoidettavaksi sairaudeksi.
Älylaitteen antama mielihyvähormoni dopamiinin purskahdus on niin vastustamaton, että olemme valmiita hylkäämään todelliset ihmiset sen takia. Dopamiinia voi käydä tankkaamassa sosiaalisesta mediasta aina kun tavallinen elämä tuntuu lattealta.
On helppo kritisoida nuoria siitä, että he viettävät aikansa älylaitteilla, tyhmässä Tiktokissa turhanpäiväisten tanssivideoiden parissa, mutta itse me olemme tämän lapsille opettaneet.
Nykynuorten arjessa älypuhelimet ovat keskeinen dopamiinin lähde. Olemme ojentaneet heille asian, johon he nyt ovat laillamme koukussa.
Kouluissa tämä näkyy keskittymiskyvyttömyytenä. Oppiminen sujuu heikosti, kun keskittymisen kesto on maksimissaan Tiktok-videon luokkaa. Motivaatiota ei ole, kun oppiminen ei saa aikaan sellaista mielihyvää kuin älylaite.
Kalevan jutussa (11.3.) haastateltu neuropsykiatri Heli Isomäki avaa, mitä keskittymiskyvyttömyyden takana on. Dopamiinille kasvaa toleranssi, eli mielihyvän kokemuksen syntyminen aivoissa vaatii sitä aina vain enemmän. Toisin sanoen normaalit mielihyvähormonia tuottavat keinot koulussa tai tavallinen elämä eivät enää tunnu miltään.
Lasten ja nuorten (ja aikuisten) keskittymiskyvyttömyyteen liittyvät ongelmat ovat takuulla kaikkien tiedossa, mutta herääminen ei vaikuta olevan kovin lähellä. Tätä kirjoittaessani ammattikorkeakoulu Haaga-Helia kertoo lanseeraavansa ensimmäisen Tiktokissa suoritettavan korkeakoulukurssin. Se koostuu 1–3 minuutin videoista.
Koulun markkinointiasiantuntija kuvaa Helsingin Sanomissa (14.3.) tätä sanoilla ”rohkea” ja ”kokeilukulttuuri”. Keksisin monta paljon kuvaavampaa sanaa, mutta tämä on koko perheen lehti.
Aikuisuudessa on se hyvä ja huono puoli, että olemme itse vastuussa itsestämme.
Jos ja kun älylaiteriippuvuus on sillä tolalla, että tavallinen elämä ja toiset ihmiset eivät enää tunnu miltään ja käyttäytyminen on luokkaa mulkvisti, on syytä tehdä jotakin.
Hyvä alku on se, että ryhtyy suhtautumaan sosiaalisiin tilanteisiin Konstigin tavoin: "Sinulla ei ole parempaa tekemistä kuin olla näiden ihmisten seurassa."