Tutkijat selvittävät aikanaan, miksi Pisa-tutkimuksen tulokset ovat heikentyneet oppimistuloksissa. Tein työurani 1980-luvun alusta alkaen lastensuojelulaitoksessa, nuorisotyössä, kunnan sosiaalityössä (lastensuojelu) ja 2000-luvun koulujen kuraattorina ja opinto-ohjaajana yläkoulussa ja lukiossa.
Sain seurata lasten oppimista ja kasvua aitiopaikalla. Myös omien lastemme kanssa. Monia erilaisia uudistuksia ja "temppuratojakin" matkan varrella olen saanut nähdä ja kokea. Itse myös toteuttaen niitä.
Vielä 2000-luvun alussa etenkin opetuksen piirissä uskottiin opetuksessa ja kasvatuksessa hyvinkin selkeisiin ja yksinkertaisiltakin kuulostaviin asioihin.
Uskottiin siihen, että jos opettajalla on sopivan pieni opetusryhmä ja rauha keskittyä jokaisen lapsen yksilölliseen ohjaukseen, niin oppiminen ja kasvaminen sujuu jokaisessa eri ikävaiheessa kuten pitääkin. Ei mitään erityisiä temppuja vaan keskittyminen kulloiseenkin ikävaiheen tehtävään. Ei oikeastaan kaivattu avustajia, kuraattoreita eikä psykologeja kuin erityisiin tilanteisiin.
Opettaja pystyi aktiivisella läsnäolollaan turvaamaan myös monet murheet ja kasvukivut. Luotettiin koulutetun opettajan taitoon tukea lapsen oppimista ja kasvua. Eri ikävaiheissa eri tavoin luonnollisesti. Myös koko kaupunki kasvattaa -ideologia tuki huoltajien kanssa tehtävää yhteistyötä.
Pisa-tulokset osoittivat, että oltiin oikealla tiellä. Sitten 2000-luvun puolen välin jälkeen tapahtui radikaaleja muutoksia. Koulutuksen järjestäjät kehittivät uudistuksia järjestelmälähtöisin ajatuksin. Tuli integraatio ja inkluusio. Tuli isot oppimisympäristöt, ajateltiin monen opettajan avustajiensa kanssa selviävän ison joukon opetuksesta ja kasvatuksesta yhteistyössä. Tuli myös yhtenäiskoulut, joissa sekä lapset että murrosikäiset sijoitetaan samoihin tiloihin.
Ei kestänyt kauankaan, kun alettiin kaivata lisää kuraattoreita, avustajia ja psykologeja. Ei enää selviydytty arjen tilanteista. Syytetään muuttunutta yhteiskuntaa, syytetään digimaailmaa ja somea. Nyt on sitten kohta enemmän avustajia ja erityisopetusryhmiä kuin tavallisia luokkaryhmiä.
Yhteiskunta luonnollisesti kehittyy ajan myötä. Se mikä ei muutu, on ihmisen kasvu ja kehitys eri ikävaiheissa. Järjestelmälähtöiset uudistukset menevät pieleen siinä, kun tätä perusasiaa ei pidetä mielessä.
Pieni lapsi tarvitsee lähellä olevaa, hänet aidosti huomioivaa aikuista. Tässä toimivat pienet oppimisryhmät aina alakoulun loppuun asti. Yläkoulun murrosikäinen nuorikin tarvitsee myös lähellä olevan aikuisen. Eri syistä kuin alakouluikäinen. Nuoren kasvukipuihin pienessä opetusryhmässä on helpompi huomioida tämä.
Onneksi nyt on ryhdytty uudelleen miettimään, mikä on lapselle ja nuorelle parasta ohjausta eri ikävaiheissa. Kouluissa on alettu rakentaa väliseiniä isoihin tiloihin. Ryhmäkokoja mietitään uudelleen pienemmiksi. Erityislapset ovat taas pääsemässä omiin tiloihin erityisopettajan ohjaukseen. Samalla taataan muille lapsille ja nuorille oma oppimisen ja kasvun rauha. Opettajalle samalla taataan rauha ohjata kaikkia nuoria yksilöllisesti.
Ehkä on alettu uudelleen kuulemaan koulutyön arjessa toimivia? Heidän viestinsä on tärkeää, koska he hoitavat käytännössä oppimisen ja kasvatuksen. Toivon niin.
Matti Strömmer
Ylivieska