Tämän sateisen ja ainakin vielä viileän kesän tiimoilta on mukava palata edelliseen kesään. Ikääntyessä huomaakin, että ajatukset pyörivät paljon menneessä ajassa. Ajassa, kun tunsi itsensä yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi, eikä ollut vain ikäluokkaa, josta ei ole muuta kuin kuluja.
Palaanpa tuohon viime kesään. Pihallemme ilmestyi harakka. Se vieraili siellä päivittäin. Olipa joskus kuistilla ikään kuin pyrkimässä taloon sisälle. Annoin tuolle pikku siivekkäälle nimeksi Anselmi, koska se jotenkin oli Anselmin näköinen. En tosin tunne ketään Anselmia, mutta siitä huolimatta tuo nimi sopi sille.
Anselmi oli siipirikko. Kulki vähän lyyhkäämällä ja lentokykyä oli sen verran, että pääsi oksalle turvaan. En tiedä oliko vamma tullut harakoiden jäsentenvälisissä vaiko johonkin esteeseen törmäyksen seurauksena. Siitä huolimatta Anselmi pärjäsi hyvin. Veteli onnellisen näköisenä pulleita matoja ruohikosta nokkaansa.
Lajitoverit karsastivat siipirikkoa, sehän oli erilainen ja sen takia syrjitty. Kesä meni Anselmin kohdalla hyvissä merkeissä, mutta kun syksy alkoi lähestyä, niin ruuan saanti ehtyi.
Laitoin eräänä päivänä leivänpaloja pihaan ja seurasi tilannetta. Ei mennyt kuin hetki, kun ystäväni ontui paikalle. Otti isoimman palasen nokkaansa ja lähti viemään sitä syömäpaikalle. Silloin siihen lehahti suurikokoinen ja mielestäni ilkeän oloinen harakka. Eikä Anselmin auttanut muuta kuin luovuttaa herkkupalansa röyhkeälle tyypille. Se katseli surullisen näköisenä eväänsä katoamista isomman ahnaaseen nokkaan.
Seuratessani kesälintuni elämää, sen onnahtelevaa kulkua, sydäntäni riipaisi. Ajattelin, miten moni meistä on tuollainen siipirikko. Vahvojen ja voimakkaiden hallitsemassa järjestelmässä. Voimme vain hiljaisina katsella, miten poliittisilla päätöksillä näivetetään ihmisarvo. Viedään niiltä, jotka kamppailevat jokapäiväisestä ruuastakin. Arvot ja puheet ovat koventuneet.
Eräässä hengellisessä laulussa on minusta hyvä ohje siihen miten siipirikkoja on kohdattava. ”Särkyneille on puhuttava hiljaa ja sanoin, jotka eivät lyö. Kuin tuuli, joka tuutii viljaa, kuin lempeä ja lämmin yö.”
Ystävälleni Anselmille ei tullut lempeää ja lämmintä yötä. Tuli syksyn ensimmäinen myrskyinen yö. Tuuli ja satoi. Oli pimeää ja kylmää. Sen myrskyn myötä Anselmi katosi. Mutta miten paljon tuon kesän aikana pikkuinen siipirikko puhui minulle. Pienen linnun ja ihmisen arvosta.
Isossa kirjassa varpunenkin on arvokas, eikä yksikään niistä putoa maahan Isän tietämättä. Kun kaikki tämän yhteiskunnan turvaverkot karsitaan, niin voi todeta Tuntemattoman sotilaan Mäkilän sanoin, kun hän rauhoitteli hevosta ilmahyökkäyksen keskellä: Älä pelkää, mennähän rauhassa, ei soo ihmisessä, soon suuremmissa käsissä.
Sirpa Koski
Haapajärvi