Kaleva kirjoitti pääkirjoituksessaan 17.11. ”Venäläinen kulttuuri ei ole vain putinismia”, kuinka kaikkea venäläistä kulttuuria ei pidä yhdistää putinismiin. Kirjoituksessa ongelmaa käsiteltiin kulttuurin sisällön kautta, ja kulttuurin käyttö osana Venäjän hyökkäyssotaa sivuutettiin.
Venäjän pyrkimys tuhota Ukrainan kulttuuri on kestänyt ainakin 200 vuotta. Kyse ei ole vain nykyisestä putinismista vaan 1800-luvulta lähtöisin olevasta venäläisestä nationalismista. Ukrainan olemassaolo on ristiriidassa venäläisen luomismyytin kanssa, jossa nyky-Venäjä on suoraa jatkoa Kiovan ruhtinaskunnalle ja Vladimir Suurelle. Tässä fiktiivisessä kertomuksessa ei ole tilaa ukrainalaiselle kansalle, vaan heidän täytyy olla venäläisiä, koska kaikki Vladimir Suuren valtakunnasta periytyvät ovat venäläisiä.
Tätä maailmankuvaa on pyritty väkivalloin rakentamaan jo 1800-luvulla Venäjän keisarikunnassa kieltämällä Ukrainan kielen käyttö kouluissa ja hallinnoissa. Ukrainalainen kirjallisuus ja runous nähtiin uhkana Venäjälle, ja se pyrittiin väkivalloin korvaamaan venäläisellä kulttuurilla. Se, oliko tämä venäläinen kulttuuri itsessään sotaa lietsovaa tai pasifistista, auktoritaarista tai progressiivista, ei ole oleellista. Tätä kulttuuria käytettiin sorron työkaluna.
Venäjän kulttuurin aseistaminen Ukrainan kansaa vastaan jatkuu tänä päivänä. Ehkä konkreettisin esimerkki tästä on Mariupolin teatteri, jossa ukrainalaista kulttuuria esitettiin ennen Venäjän hyökkäyssotaa. Satojen siviilien ollessa suojautuneena teatterin pommisuojaan maaliskuussa 2022, Venäjä pommitti teatterin raunioiksi massiivisella ilmaiskulla siitä huolimatta, että teatterin ulkopuolelle oli selvästi kirjoitettu ”lapsia”.
Tänä päivänä Venäjä on kunnostanut teatterin ja aikoo esittää siellä venäläisiä näytelmiä – kirjaimellisesti kuolleiden ukrainalaisten lasten päällä. Mahdollisesti sitä samaa kulttuuria, jota myös Oulussa esitetään.
Niin kauan kuin venäläinen kulttuuri on kansanmurhan työkalu, siihen ei voi suhtautua neutraalisti. Huolimatta sitä, mikä teosten alkuperäinen sisältö tai tarkoitusperä on, emme voi Suomessa esittää samoja taideteoksia viihteenä, joita Venäjä käyttää Ukrainassa kokonaisen kansakunnan kulttuurin hävittämiseksi.
Kyse ei ole ”venäläisen kulttuurin totaalisesta demonisoinnista”, kuten Kaleva kirjoitti. Jos Venäjän kansa jonain päivänä käy läpi samanlaisen pitkän ja kivuliaan prosessin kuin Saksan kansa aikoinaan kävi, ja tunnustaa menneisyytensä hirmuteot, voimme katsoa venäläistä kulttuuria eri tavalla. Silloin voimme nauttia niiden taiteellisesta ja kulttuurisesta arvosta. Tänä päivänä se ei ole mahdollista.
Akseli Mansikkamäki
FT, dosentti, Oulu