Suomalaisten 15-vuotiaiden nuorten Pisa-tutkimukset ovat huonontuneet jatkuvasti vuodesta 2006. Tutkimuksia on tehty vuodesta 2000 alkaen. Niillä arvioidaan nuorten osaamista lukutaidossa, matematiikassa ja luonnontieteissä.
Olimme näissä OECD-maiden vertailuissa huipulla vielä 2006. Tason korkeus perustui siihen, että oppilaiden, koulujen ja alueiden välisten tulosten hajonta oli erittäin pientä verrattuna muiden maiden tilanteeseen. Se oli homogeenisen oppilasaineksen, toimivan koulujärjestelmän ja hyvän opettajien koulutuksen ansiota.
Meillä on kansainvälisesti erittäin tasokas opettajien koulutus ja hyvin laaditut opetussuunnitelmat. Opetussuunnitelmat edustavat opetukselle asetettuja virallisia odotuksia. Opettajilla puolestaan on pedagoginen vapaus menetelmällisesti toteuttaa opetussuunnitelmaa opetuksessaan.
Viime vuosina oppimistulosten hajonta on selvästi lisääntynyt. Hyvin onnistuvien ja huonosti onnistuvien oppilaiden erot ja erot koulujen välillä ovat kasvaneet. Merkittävänä syynä tähän on maahanmuuton kautta tapahtunut suomalaisen yhteiskunnan kansainvälistyminen ja erilaista tukea tarvitsevien oppilaiden vaikeuksien lisääntyminen. Näihin ei olla osattu eikä voitu riittävästi resurssien puitteissa vastata. Kotien sosiaalisen aseman merkitys on korostunut tuloksissa kaikkina kolmen vuoden välein tehtävinä tutkimusvuosina.
Pisa-tulosten lasku osoittaa mielestäni selvästi, että resursointi ei vastaa nykyisen oppilasaineksen tarvetta. Olisi päästävä pienempiin opetusryhmiin ja tuntikehyksiä olisi lisättävä, jotta yksilöllisyyttä opetuksessa ja tarvittavaa erilaisten ja -taustaisten oppilaiden tukea voitaisiin lisätä.
Maan hallitukset puhuvat ohjelmissaan kyllä kauniisti koulutuksesta ja osoittavat siihen jopa satoja miljoonia lisärahoitusta, mutta lisätukea ei kuitenkaan voida ”korvamerkitä”. Tuki ohjautuu kuntien pohjattomaan velkaiseen kassaan.
Toisella kädellä hallitukset, niin kuin nytkin, leikkaavat kuntien valtionosuuksia. Se seurauksena kunnat eivät käytännössä voi lopulta osoittaa koulutukseen juurikaan lisää resursseja. Tämä lienee edelleen todellisuus, jossa peruskoulutuksesta lopulta vastaavat kunnat elävät.
Nykyiset oppimistulokset ovat mielestäni kuitenkin olosuhteisiin nähden edelleen varsin hyvät. Ne ovat seurausta erinomaisesta koulutusjärjestelmästä, opettajien korkeasta tasosta ja koulujen sitoutumisesta.
Ehkä olisi myös tarpeellista arvioida nyt sitä, ovatko Pisa-tulosten arvioinnit relevantteja tänä päivänä, kun digitalisaatio on 2010-luvulta alkaen lyönyt itsensä läpi vaikuttaen kaikkeen elämään ja oppimiseen. Tärkeintä olisi lopulta kasvattaa kouluissa tasapainoisia ihmisiä, joilla on selkeät arvot, kriittistä arviointikykyä ja monipuolisia taitoja toimia monimutkaisessa yhteiskunnassa.
Markku Seppänen
Oulunsalo