Yhteiskuntien ottama identiteettipoliittinen käänne näkyy myös audiovisuaalisen kulttuurin tuotteissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa. Se tarkoittaa naisten ja vähemmistöjen nousua paitsi kameran takana, myös kuvauksen kohteina. Siihen nähden on hieman ironista, että etenkin viihdeteollisuuden tuotteissa tämä näkökulmien avartaminen on johtanut hyvin homogeeniseen tarjontaan.
Omakohtaisista lähtökohdista tehdyt teokset usein tekevät vähemmän nähdyistä ryhmistä luontevasti tarinan keskuksen. Esimerkkeinä voisi käyttää kahta kotimaista elokuvaa, Khadar Ayderus Ahmedin somalialaista rakkaustarinaa Guled & Nasra ja Aino Sunin lesborakkauden maailmassa liikkuvaa Sydänpetoa. Ne kertovat muutoksen positiivisista puolista, kuten myös meillä eritoten nähty naisohjaajien esiinmarssi.
Useimmiten lopputulos kuitenkin muistuttaa jonkinlaisen diversiteettikomitean luomaa kaavamaista, kiintiöroolitettua bulkkia, joka tarinankerronnan sijaan tuntuu saarnaavan katsojalle ja esittelevän omaa ”tiedostavuuttaan”.