Mu­hos­lai­nen kahden lapsen äiti lähti ar­mei­jaan – Nyt hän kertoo mil­lais­ta on ma­joit­tua samassa tuvassa miesten kanssa

Iina Tuomela on sotilasarvoltaan vielä oppilaskorpraali, mutta pian hänet ylennetään alikersantiksi. Ensimmäinen päivä armeijassa oli hänelle juhlallinen. – Ihastelin koko päivän, miten satoja ihmisiä voidaan näin tehokkaasti liikutella paikasta toiseen.

Kuva: Aleksi Tuomela

Haastatteluhetkellä muhoslaisen Iina Tuomelan aamukammassa on 195 piikkiä. Sen Tuomela tosin joutuu tarkistamaan.

– En seuraa sitä joka päivä, koska tykkään olla täällä.

Tuomela aloitti varusmiespalveluksen Kainuun prikaatin viestikomppaniassa viime heinäkuussa. 28-vuotiaalle kahden lapsen äidille armeijaan lähteminen ei ollut hetken mielijohde, vaan pitkään harkittu ja valmisteltu asia.

Tuomela muistelee, että armeijan käyminen on ollut hänellä haaveena jo kymmenisen vuotta. Tuolloin esikoinen potki jo vatsassa, ja Tuomela ajatteli, ettei haave ehkä koskaan toteudu.

– Pallottelin asiaa vuosia. Aika tasan kaksi vuotta sitten tein päätöksen, että alan nyt järjestää elämääni ja perheasioitani niin, että saan armeijan käytyä.

– Tämä on tietenkin aika iso investointi ajallisesti ja rahallisesti perheen kannalta, kun toinen luopuu työelämästä ja toinen joutuu ottamaan vastuun kodista ja perheestä kokonaan.

Tuomela teki miehensä kanssa sopimuksen. Mies saisi ennen vaimon inttivuotta oman 12 kuukauden mittaisen ajan, jolloin voisi keskittyä intensiivisesti hänelle mieluisiin asioihin.

– Ensin oli miehen unelmien vuosi ja nyt on minun vuoroni.

Kaikki lähti kotikasvatuksesta

Iina Tuomela arvelee, että hänen kiinnostuksensa maanpuolustusasioihin on lähtenyt pohjimmiltaan jo kotikasvatuksesta ja hänen sieltä saamastaan arvopohjasta.

Lisäksi hän kokee olleensa aina kiinnostunut sotilasmaailman säntillisyydestä ja säännönmukaisuudesta.

– Jos ajattelee yleisesti arvopohjaa, niin kyllä rauha ja vapaus ovat minun arvomaailmani keskiössä kaikin tavoin.

Tuomela sai ensimmäisen kurkistuksen sotilasmaailmaan vuonna 2012, kun hänen miehensä oli armeijassa. Sen innoittamana hän liittyi Oulun sotilaskotiyhdistykseen.

Vuodesta 2012 lähtien Iina Tuomela on ollut Sotilaskotiyhdistyksen jäsen.

Tuomela on ollut myös mukana maanpuolustushenkisessä puhallinorkesterissa nelisen vuotta.

– Niissä molemmissa on päässyt ajoittain lähelle sotilasmaailmaa. Muuten se on siviilille aika etäinen systeemi.

Oma armeija-aika on Tuomelan mukaan vastannut odotuksia melko hyvin sekä hyvässä että pahassa.

– Osasin varautua siihen, että kaikki muut eivät ole yhtä motivoituneita.

Tuomela halusi armeijaan nimenomaan oppimaan. Hänestä tuntuu tärkeältä saada tiedollisia ja taidollisia valmiuksia toimia kriisitilanteissa.

– Joukkoon kuulumisen tunne lukeutuu myös parhaimpiin asioihin. Kun mennään isona porukkana paikasta toiseen, kaikilla on samanlaiset univormut, kävellään samat tahtiin ja tiedetään samat asiat – se on tosi hieno kokemus.

Vaikeimpia Tuomelalle ovat olleet tilanteet, joissa toiminta on ollut jollain tavalla epäjohdonmukaista.

– Jos on aikaisemmin koulutettu jotain ja harjoituksissa tehdäänkin asiat eri tavalla. Tai jos ollaan menossa harjoittelemaan, mutta tehdäänkin jotain muuta. Ne ovat turhauttavia tilanteita, kun on tullut oppimaan.

Yhteistupa osoittautunut hyväksi

Viime vuosina yhteiskunnassa on käyty paljon keskustelua, pitäisikö asevelvollisuuden koskea myös naisia. Tuomela kertoo, ettei ole tasa-arvon suurin puolesta puhuja, vaikka hän pitääkin sitä tärkeänä.

Iina Tuomela on myös MPK Pohjois-Suomen maanpuolustussoittokunnan huilisti.

– Minun nähdäkseni tasa-arvo toteutuu varuskunnan arjessa kohtalaisen hyvin. En osaa ottaa kantaa, pitäisikö olla laaja asevelvollisuus tai pitäisikö armeijan olla miehillekin vapaaehtoinen. Mielestäni tasa-arvo ei voi olla ykkösperustelu, kun päätetään siitä, mikä on Suomelle paras puolustusmalli.

Kainuun prikaatissa on käynnissä yhteistupakokeilu, jossa miehet ja naiset majoittuvat samoissa tuvissa. Tuomela halusi alusta asti sellaiseen tupaan.

– Se toteutui ja on ollut kyllä hyvä valinta. Siinä tutustuu paremmin omaan joukkueeseen ja ryhmään. Iltaisin käydään kuitenkin päivän tärkeimmät vapaamuotoiset keskustelut ja suunnitellaan seuraavaa päivää. Jos päivän koulutuksessa on kaikessa mukana ja illalla omassa nurkassa, tiedonkulku ja ryhmän muodostuminen eivät pelaa samalla tavalla.

Tuomelasta tuntuu myös, että yhteistuvat ovat rauhallisempia.

– Eivät kaikki miesten tuvat ole levottomia, mutta osa on. Yhteistupa rauhoittaa juttujen tasoa ja niissä osataan ehkä paremmin ajatella muita.

Tuomela kertoo myös, että hänen oma arvostuksensa miehiä kohtaan on lisääntynyt armeijassa.

– Täällä on ymmärtänyt, miten nuorena kaikki Suomen miehet joutuvat miettimään aika raskaita, sotaan ja kuolemaan liittyviä asioita. Aika tyynesti ja hyvällä tuulella kaikki kuitenkin täällä pyörivät. Se on myös lisännyt arvostusta.

"Isänmaallisuuspuhe kaipaisi freesausta"

Armeija-aika on saanut Iina Tuomelan pohtimaan nuoren ihmisen isänmaallisuutta. Siihen on hänen mielestään tarjolla oikeistolainen ja hyvin suppea, kahtia jakava malli, ja sitten etäinen malli, joka pohjaa Suomen sotakokemukseen.

Tuomela muistuttaa, että 90-luvun lopussa syntynyt ei ole välttämättä nähnyt koskaan yhtään veteraania.

– Isänmaallisuuspuhe kaipaisi freesausta sellaiseen, johon nuorikin voisi samaistua. Pitäisi miettiä, mikä meidän yhteiskunnassamme on hyvää ja arvostettavaa. Ne voivat olla eri ihmisille eri asioita. Esimerkiksi Suomen luonnon ja kulttuurisen olemassaolon kauneus. Se, että arvostetaan rauhallisuutta ja pyritään koko ajan kehittymään.

Ukrainan sota on yleisesti lisännyt kiinnostusta vapaaehtoiseen maanpuolustukseen, mutta Tuomelalla se ei ollut lopullinen sysäys armeijaan hakeutumisessa.

– Ukrainan sota alkoi kaksi päivää sen jälkeen, kun olin laittanut hakemuksen armeijaan.

– Kyllä sitä kutsuntojen aikaan mietti, että mitähän tässä vielä tapahtuu, mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt perääntymään.

Sota tuo koulutukseen konkretiaa, kun varusmiehille kerrotaan toimintatavoista, jotka ovat osoittautuneet Ukrainassa hyödyllisiksi.

Nykyinen maailmantilanne ja armeija-aika ovat saaneet Tuomelan pohtimaan itsenäisyyttäkin uudella tavalla.

– Veteraanien tekemä työ liikuttaa ja koskettaa nyt enemmän, kun tietää, kuinka raskasta on kävellä syvässä lumessa konekiväärin kanssa ja yrittää käyttää sitä pakkasessa.

Itsenäisyyspäivän Tuomela arvelee sujuvan Kainuun prikaatissa melko arkisissa merkeissä.

– Meillä on ampumaharjoitus maastossa menossa juuri silloin, joten varmaan kauheasti fanfaarit eivät törähtele, mutta aion pitää pienen oman hetken metsän keskellä.

– Valtion itsenäisyys ei ole kerran ansaittu ja sen vuoksi pysyvä olotila, vaan se voi horjua tässä ajassa. Sitä on sen takia syytä arvostaa ja pitää huolta siitä, että Suomi olisi ilmapiiriltään yhtenäinen ja suomalaisille tärkeä paikka.

Lapset elävät mukana

Etukäteen Tuomelaa jännitti, miten kotiväki pärjää. Tuleeko miehellä hirveän raskasta ja yksinäistä? Ikävöivätkö lapset kohtuuttomasti? Pelkotilat ovat kuitenkin osoittautuneet turhiksi.

– Täältä pystyy aika hyvin joka päivä soittelemaan kotiin, jos ei olla metsässä. Perheellisillä on myös oikeus anoa jokaista viikonloppua vapaaksi, ja olen sitä aika ahkerasti käyttänyt.

Siviiliammatiltaan Iina Tuomela on vaatetusompelija. Ennen armeijaa hän oli töissä Oulun teatterilla teatteriompelijana.

Kuva: Aleksi Tuomela

8- ja 6-vuotiaat lapset pystyvät jo hyvin kommunikoimaan puhelimen välityksellä, ja viikon tai kahden viikon syklit mahtuvat hyvin heidän aikakäsitykseensä.

– Sukulaiset ja ystävät ovat hirveän hyvin tarjonneet apua. Siitä olen todella kiitollinen. Meillä on ihan huippu lähiyhteisö.

Kun viikonloppuvapaat lähestyvät loppuaan ja on aika hyvästellä läheiset, ilmassa on toisinaan pientä melankoliaa. Heippahalien jälkeen Tuomela on kuitenkin aina mielellään palannut armeijaan.

Lapset elävät äitinsä armeija-aikaa mukana kotoa käsin.

– Kerran minulla hajosi lyhyen ajan sisään kahdet silmälasit. Nuorempi tyttö soitti sen jälkeen: ”Moi, mitä kuuluu? Onko silmälasit pysyneet ehjinä?”

Tuomelalla oli armeijaan lähtiessä pitkät hiukset, mutta jo parin viikon jälkeen hän päätti leikata ne lyhyiksi, koska pitkä tukka tuntui vaivalloiselta.

Toinen lapsista innostui äidin uudesta tyylistä.

– Hän halusi samanlaisen. Sanoin, että mietitäänkö vielä viikko, mutta hän ei halunnut miettiä. Nyt on sitten molemmilla lyhyt tukka.

– Lapset ilmaisevat usein, että heistä on jännittävää ja vähän siistiäkin, että mami on armeijassa. Nuorempi sanoi, ettei ehkä kuitenkaan halua itse mennä isona armeijaan. ”Koska yksi: en halua, että silmälasit hajoavat ja kaksi: en halua olla koko ajan nauramatta ja vakavalla naamalla”, Tuomela naurahtaa.