Viime aikoina on keskusteluissa näkynyt paljon, miten lastensuojelun tarvetta voitaisiin vähentää. Haluamme, että lapset ja perheet saisivat apua aikaisemmin, ennen kuin ongelmat kasvavat suuriksi.
Tavoite on tärkeä. Silti meidän olisi hyvä pysähtyä yhden kysymyksen äärelle.
Miksi ajattelemme lapsiperheiden tukemista niin usein lastensuojelun kautta?
Kun puhumme ennaltaehkäisevästä lastensuojelusta, tuen arvo perustellaan helposti sillä, mitä sillä voidaan estää. Autamme nyt, jotta myöhemmin ei tarvitsisi auttaa enemmän.
Mitä aikaisemmin puutumme ongelmiin, sitä vähemmän tarvitaan raskaita palveluita.
Ajattelussa on logiikkansa. Silti se herättää kysymyksen: entä jos perheitä kannattaisi tukea myös ilman ajatusta siitä, mitä meidän pitäisi ehkäistä?
Lapsiperheeksi tuleminen on yksi elämän suurimmista muutoksista. Vastuu toisesta ihmisestä on valtava, vaikka kaikki olisi hyvin.
Arki kuormittaa, talous kiristyy ja voimavarat vaihtelevat. Se ei ole merkki epäonnistumisesta, vaan osa tavallista elämää.
Silti apua saadakseen täytyy usein osoittaa tarvitsevansa sitä. Täytyy tunnistaa ongelma, hakea oikeasta paikasta ja täyttää palveluiden kriteerit.
Tässä on ristiriita.
Jos haluamme auttaa perheitä ennen kriisiä, miksi järjestelmämme odottaa niin usein kriisin merkkejä?
Suomessa valmistellaan parhaillaan uudistuksia, joiden tavoitteena on vahvistaa varhaista tukea ja vähentää tilanteita, joissa lapsi tarvitsee lastensuojelun palveluita.
Samalla sosiaalihuoltoon kohdistuu säästöpaineita. Tämä herättää perustellun kysymyksen siitä, kuinka hyvin pystymme tukemaan perheitä riittävän varhain.
Ehkä kysymys ei lopulta ole vain palveluista. Ehkä kysymys on siitä, millaisena näemme perheen.
Näemmekö perheen ensisijaisesti riskinä, jonka ongelmia pitää ehkäistä? Vai näemmekö sen yhteiskunnan voimavarana, johon kannattaa panostaa jo ennen kuin mitään on mennyt rikki?
Lapsiperheisiin panostaminen ei ole vain sosiaalipolitiikkaa tai lastensuojelun ennaltaehkäisyä. Se on investointi yhteiseen tulevaisuuteemme.
Jokainen lapsi kasvaa aikanaan aikuiseksi, työntekijäksi, vanhemmaksi ja yhteiskunnan rakentajaksi.
Siksi meidän pitäisi uskaltaa puhua enemmän tavallisesta tuesta. Sellaisesta tuesta, jota voisi saada jo silloin, kun arki alkaa tuntua liian raskaalta kantaa yksin.
Ehkä todellinen ennaltaehkäisy ei ole sitä, että tunnistamme mahdollisimman aikaisin tulevan lastensuojelun tarpeen.
Ehkä se on sitä, että rakennamme yhteiskunnan, jossa perheen ei tarvitse ajautua kriisiin saadakseen apua.
Lopulta kyse ei ole vain lastensuojelusta.
Kyse on siitä, millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää: sellaisessa, jossa apua saa vasta, kun ei enää pärjää, vai sellaisessa, jossa meidän ei tarvitse pärjätä yksin?
Ella Takkula
hanketyöntekijä Perheenä Perille, Auta lasta ry, Oulu