Torstai-iltana taivas Oulun yllä liikkui ja lainehti valoa. Revontulet vilkuttivat minulle viimeistä kertaa kotipihani yllä. Kohta muuttokuorma suuntaa etelään muuttolintujen vanavedessä.
Viime päivät ovat kuluneet tilinpäätöksen merkeissä. Lähes kolmen ja puolen vuoden pesti Kalevan päätoimittajana on sisältänyt monia vaiheita, kuten myös 14 vuoden asuminen Oulun seudulla.
Kun aloitin Kalevassa, oli koronakriisi lyönyt normaalielämän kanveesiin. Valtakunnassa vallitsivat poikkeusolot, ihmiset karttelivat toisiaan ja sulkeutuivat koteihin.
Aika pysähtyi, mutta samalla tietyt asiat kiihtyivät. Koronauutisoinnin intensiteetti oli valtava, kun kansalaiset janosivat tietoa kaikesta aiheeseen liittyvästä. Digitalisaatio otti harppauksia, kun tiedonkulun turvaaminen piti varmistaa niin kouluissa, työpaikoilla kuin yhteiskunnassa yleisestikin.
Paperisen sanomalehden roolin hiipumiselle korona antoi ison sysäyksen eteenpäin. Koska tietoa haluttiin saada nopeasti samalla, kun monen kansalaisen digitaidot kehittyivät pakon sanelemina, alkoi painettu sanomalehti tuntua monesta liian hitaalta välineeltä. Koronan alkuvaiheessa lehtitilauksia myös peruttiin, koska viruksen tarttumista paperilehden välityksellä pelättiin. Lukijoiden uutisnälän ja painetun lehden yhteys heikkeni.
Moni toki arvostaa painettua sanomalehteä edelleen. Se tarjoaa rauhallisen ja valmiiksi punnitun lukuhetken, jossa lukijan ei koko ajan tarvitse tehdä päätöksiä siitä, klikkaako jutun auki vai ei. Sanomalehteen ei tule notifikaatioita, someviestejä tai sähköposteja kesken lehdenlukuhetken.
Yksi vaikeimmista ratkaisuista Kaleva-aikanani olikin Kalevan sunnuntainumeron painetun version lakkauttaminen.