Oululainen kauppiaspariskunta joutui, ehkä ajattelemattomuuttaan tai tietämättömyyttään, turhankin korkean tikun nokkaan lopettaessaan kehitysvammaisen työntekijänsä mahdollisuuden kokea itsensä osalliseksi työelämässä, vaikkakin ilmaiseksi.
Tapausta on käsitelty hurskastellen ja laajasti aina etelän medioita myöten, vaikka kehitysvammaisten käyttäminen ilmaistyövoimana on vanha häpeäpilkku, ja ollut laajasti käytössä niin kunnissa, muissa julkisyhteisöissä, yrityksissä kuin yksittäisillä työnantajillakin. Tämä siitä huolimatta, että vammaisjärjestöt, kehitysvammaisten omaiset ja me vammaisten oikeuksiin keskittyneet tutkijat olemme jo vuosikymmenien ajan ottaneet asiaa esille, usein kovallakin äänellä.
Ilmaistyövoiman, ahkeruusraha 0–12 euroa päivässä, käyttöä on peitelty yhä uusilla termeillä, milloin avotyöllä tai tuetulla työtoiminnalla. Kyse on kuitenkin häpeällisestä riistosta, jossa kehitysvammaisen tilalle on usein otettu täsmälleen samaa työtä tekevä ei-vammainen, luonnollisesti työehtosopimuksen mukaisella palkalla.
Kuten Katja Kärki (Kaleva 6.9.) toteaa, tilanteen korjaamiseksi tulisi vihdoin saada selkeä lainsäädäntö ja ilmaistyövoiman käyttö kieltää kokonaan.
Sosiaalietuuksien ja palkkatulojen yhteensovittamisen ei luulisi olevan ylivoimainen laskutehtävä. Tälläkin hetkellä työkyvyttömyyseläkkeellä oleva kehitysvammainen voi tienata jopa noin 900 euroa kuukaudessa eläkkeen lisäksi. Hän maksaa siitä veron ja parantaa tulevan vanhuuseläkkeensä tasoa. Asumistuen ja muiden etuuksien määrittyminen usein kuitenkin monimutkaistaa tilannetta.
Vammaiset ja osatyökykyiset eivät tarvitse mitään erillisiä järjestelmiä työmarkkinoilla vaan yhdenvertaista kohtelua muiden työntekijöiden kanssa.
Marja Irjala
kasvatustieteen tohtori, ekonomi, Oulu