Saatuani kuulla Kansallisarkiston suunnitelmista sulkea Oulun toimipaikka olin hämmentynyt ja pettynyt. Onneksi en ole ajatuksieni kanssa yksin, mistä todistavat Ville Jalovaaran (Kaleva 25.3./Lukijalta) ja Oulun yliopiston professoreiden (Kaleva 28.3./Lukijalta) ansiokkaat kannanotot. Asetun heidän tuekseen hiljattain valmistuneen historianopiskelijan näkökulmasta, sillä en millään näe, että nyt esitetyt säästötoimet olisivat järkevästi kohdennettuja tai hyvin perusteltuja.
Haluan ensiksi todeta, että ilmiönä arkistoaineistojen digitalisaatio on lähtökohtaisesti hyvä asia, jonka potentiaali sekä jo toteutuneet hyödyt ovat merkittäviä. Olen itsekin opinnäytetöissäni käyttänyt digitoituja lähdeaineistoja tavalla, joka olisi ollut vielä vuosituhannen alussa mahdotonta.
Kansallisarkiston nykylinja on kuitenkin kyseenalainen yksinkertaisesta syystä. Kansallisarkisto on digitoinut vasta noin viisi prosenttia aineistostaan, ja nykyvauhdilla koko aineiston digitoimiseen menisi pari sataa vuotta, kuten Suomen Historiallisen Seuran hallitus totesi viime vuonna (Kaleva 3.9.2025). Vaikka esimerkiksi tekoäly nopeuttaisikin lähitulevaisuudessa prosessia, aineiston saatavuuden kannalta maakunnallisia toimipisteitä tarvitaan yhä vielä pitkään.
Digitalisaatio ja aineiston saatavuuteen liittyvät kysymykset ovat kuitenkin vain yksi, tekninen näkökulma. Vähintään yhtä tärkeää, ja Oulun kohdalla erityisen ajankohtaista, on huomioida toimipisteen ja fyysisten asiakirjojen kulttuurinen merkitys.
Muistan yhä vuosien jälkeen elävästi, kuinka kävin kurssitehtävän yhteydessä tutkimassa asiakirjaa paikan päällä. Sehän oli mystinen, lähes hengellinen ja moniaistillinen kokemus. Se ei haitannut, että en saanut kaikista käsialoista selvää, en ymmärtänyt kaikkia asiayhteyksiä enkä todellakaan jaksanut lukea kaikkea sekavasti järjestettyä tekstiä siltä istumalta. Tärkeintä oli oivallus siitä, että olin sillä hetkellä, istuessani arkistossa pölyisen vanhan tekstin äärellä, kouriintuntuvasti osa historian, menneisyyden selvittämisen, vuosisataista perintöä.
Kokemus on sitä vahvempi, mitä harvinaisemmasta ja vähemmän hyödynnetystä aineistosta on kyse, ja luonnollisesti digitoimattomien aineistojen joukossa niitä on enemmän. On traagista ajatella, että oululaiset opiskelijat, tutkijat ja muu väestö eivät ehkä pian pääse kokemaan tuota samaa oivallusta ja oppimaan siitä.
Voimmeko todella hyväksyä, että Euroopan kulttuuripääkaupungilta viedään olennainen osa sen kirjallista kulttuuriperintöä muualle?
Matias Muilu
FM, historia, Oulu