Arkistot ovat yhteiskunnan muisti. Julkisrahoitteiset arkistot aineistoineen ovat kansalaisten yhteistä omaisuutta ja kulttuuriperintöä, sekä osa tieteen ja tiedon avoimuutta. Menneisyyden merkityksen huomioiva yhteiskunnallinen keskustelu ja kriittisen tutkimustiedon tuottaminen ovat mahdottomia ilman niitä.
Meneillään olevassa arkistolainsäädännön uudistuksessa digitaalisten aineistojen säilyttämistä sekä etäkäyttöä priorisoidaan. Tämä on positiivista. Samaan aikaan kuitenkin rahoituksen leikkaaminen arkistolaitokselta vaikeuttaa sekä fyysisten että digitoitujen aineistojen käyttöä.
Suunnitellut toimipisteiden sulkemiset ja radikaali aukioloaikojen supistaminen vaikeuttavat Kansallisarkiston aineistojen saatavuutta. Seurauksena on tutkimuksen edellytysten raju heikentyminen. On myös ratkaistava, miten digitaaliset aineistot säilytetään tavalla, joka varmistaa niiden käytettävyyden myös satojen vuosien päästä teknisten ratkaisujen muuttuessa nopeasti. Kansainvälisesti suomalaisten pääsy arkistomateriaalien äärelle on ollut sujuvaa. Tilanne on siis nyt muuttumassa.
Tutkijat tarvitsevat kokonaiskäsityksen aineistokokoelmien sisällöstä ja pääsyn fyysisten aineistojen äärelle. Arkistojen on mahdollistettava suurten aineistomassojen nopea läpikäynti. Myös arkistoaineistot fyysisinä esineinä sisältävät tärkeää tietoa, joka ei välity digitoidusta aineistosta. Digitaaliset kokoelmat eivät voi vielä pitkään aikaan korvata fyysistä materiaalia. Vuonna 2022 kaikesta Kansallisarkiston aineistosta oli digitoitu vasta alle neljä prosenttia: tällä vauhdilla digitointi kestäisi lähes 200 vuotta.
Uhkana olevat leikkaukset kohdistuvat myös historia- ja arkistoalan koulutukseen. Arkistoaineistoihin tutustuminen, niiden kriittisen käytön oppiminen ja tutkielmien laatiminen vaativat sujuvan pääsyn fyysisiin arkistoihin. Jos aineistojen saatavuus vaikeutuu, alan maisteritutkintojen suorittaminen hidastuu. Opiskelijat eivät voi odottaa kuukausia opinnäytetöidensä aineistoja.
Vaarana on tutkimusta rajoittava kierre. Jos tutkijat joutuvat turvautumaan lähinnä jo digitoituun arkistoaineistoon, uudet tutkimusavaukset Suomen historiasta jäävät tekemättä. Tämä heikentää mahdollisuuksia menestyä kansainvälisissä tutkimusrahoitushauissa.
Laajimmillaan historiallisten aineistojen huono saatavuus johtaa tutkimuksen demokratian kaventumiseen, myös historiantutkimuksen ja -opetuksen sekä kansallisen itseymmärryksen heikentymiseen. Tämä antaa tilaa pseudotieteellisille väitteille ja poliittisesti motivoituneelle, historiaa tarkoitushakuisesti vääristelevälle vaikuttamiselle.
Arkistolaitoksen tehtävänä on Suomen kaltaisessa liberaalissa demokratiassa taata tutkijoille ja muille käyttäjille aineistojen saatavuus kohtuullisissa toimitusajoissa ja olosuhteissa. Tätä vaativat sekä tutkimushankkeiden lyhyet rahoitusjaksot että korkeakoulututkintojen tavoiteajat.
Esitämme, että Suomessa on laadittava kansallinen arkistostrategia Valtioneuvoston kulttuuriperintöstrategian rinnalle. Tämä kattaisi paitsi viranomaisarkistot, myös muut kansallisesti merkittävät muistiorganisaatiot. Strategian tulisi sisältää kestäviä ratkaisuja etenkin fyysisten ja digitoitujen aineistojen säilyttämisen, digitoinnin organisoimisen sekä aineistojen käytettävyyden kehittämiseen.
Tieteen vapaus, tiedon saatavuus ja tutkimuksen turvaaminen ovat arvoja, jotka ylläpitävät demokratiaa, yhdenvertaisuutta ja moniarvoista yhteiskuntaa.
Suomen Historiallisen Seuran hallitus
Ville Vuolanto
dosentti, Tampereen yliopisto
Anu Lahtinen
professori, Helsingin yliopisto
Louis Clerc
professori, Turun yliopisto
Pertti Grönholm
dosentti, Turun yliopisto
Markku Hokkanen
dosentti, Oulun yliopisto
Johanna Ilmakunnas
professori, Åbo Akademi
Kati Parppei
dosentti, Itä-Suomen yliopisto
Johanna Rainio-Niemi
professori, Helsingin yliopisto
Tanja Vahtikari
dosentti, Tampereen yliopisto
Kustaa Vilkuna
professori, Jyväskylän yliopisto