”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.”
V.A.Koskenniemen runoon tiivistyy tämän ajan olemukseen pesiytynyt elämisen muoto. Yksin on pärjättävä, yhteisöllisyys hiipui, on oltava hyvä, parempi, paras, menestyjä, keskinkertaisesta suorituksesta ei mihinkään.
Mihin se meidät johti, kasvavaan kansansairauteen, yksinäisyyteen ja mielenterveyden ongelmiin.
Koronan kourissa elävän maailman voisi ajatella heräävän uudelleen yhteisöllisyyteen, välittämiseen, toisistakin huolehtimiseen.