Arvio: Tai­teel­li­nen do­ku­ment­ti surusta – kes­kiös­sä on kym­me­nen hen­ki­löä, joilla on oma­koh­tais­ta ko­ke­mus­ta surusta ja luo­pu­mi­ses­ta

Yksi Surunkesyttäjien henkilöistä on Tuula, joka ehti viettää miehensä kanssa lähes 60 vuotta.

Helsinkiläisen dokumenttielokuvien ohjaajan Mina Laamon edellinen työ oli yhdessä Pia Andellin kanssa tehty mediataideteos Four Trick Pony.

Nyt Andell on ollut luovana tuottajana Laamon ohjaamassa, käsikirjoittamassa ja tuottamassa Surunkesyttäjät-dokumentissa, joka on yhtä lailla hyvin taiteellinen elokuva.

Surunkesyttäjät alkaa mustavalkoisella lähikuvalla nuoresta naisesta, joka katsoo suoraan kameraan. Ääniraidalla nainen kertoo taannoisesta erostaan analyyttisesti ja rehellisesti.

Kynnystä puhua henkilökohtaisista asioista on madallettu tekemällä haastattelu ilman kameran tuomaa ylimääräistä jännitettä.

Värillisessä lavastetussa kuvituskuvassa on ränsistynyt autiotalo. Taustalla nainen muistelee, kuinka surua erosta helpotti se, että he asuivat vielä jonkin aikaa yhdessä.

Hän ei pystynyt hakemaan kaupasta muuttolaatikoita, koska silloin erosta olisi tullut todellista.

Surunkesyttäjien keskiössä on kymmenen henkilöä, joilla on omakohtaista kokemusta surusta ja luopumisesta. Yksi on eronnut, toisen ruumiillista koskemattomuutta on loukattu, kolmas on saanut syöpädiagnoosin, ja useampi on menettänyt läheisensä.

Dokumentin henkilöt kertovat nimenomaan tragedian jälkeisistä tuntemuksista. Jokaisen kokemus vaikuttaa omanlaiseltaan. Ei ole yhtä oikeaa tapaa surra.

Tapaukset on leikattu ristiin, ja kertojien kokemuksia avataan vähän kerrallaan. Liikuttavinta on, kun samaa surullista kohtaloa käsitellään kahdesta suunnasta.

Etenkin elokuvan alussa värimaailma ja kuvitus herättävät niin paljon kysymyksiä, että se jopa häiritsee katsomiskokemusta.

Matkan varrella kuitenkin vahvistuu, että unenomainen surun maailma esitetään värillisenä. Surun maailma ei selvästikään kuvita suoraan kenenkään henkilön kokemuksia.

Kaikesta huolimatta lopputulos koskettaa. Elokuva rohkaisee puhumaan surusta ja ylipäätään tunteista.

Surukin kuuluu elämään. Sille pitää antaa aikaa.