Susanna Clarke: Piranesi. Suomentanut Helene Bützow. WSOY 2021,
Piranesi on vuonna 1959 syntyneen ja moninkertaisesti palkitun cambridgeläiskirjailijan Susanna Clarken toinen proosateos, vuodelta 2020.
Nimihenkilö asuu suunnattoman suuressa linnamaisessa palatsissa, jossa on luvuton määrä huoneita, käytäviä ja rappusia.
Kieli muistuttaa auguurin ennustusta tai profeetan puhetta; se on ikään kuin eräänlaista apokalyptista surrealismia.
Sanataiteen lajina Clarken teoksia voinee kutsua romaaneiksi, kun romaanilla on ruvettu tarkoittamaan lähes mitä tahansa kaunokirjallista proosateosta.
Tyylillisestikin teos on kenties määriteltävissä, mutta tulkinnan osalta se pakenee selityksiä – ja niin muodoin analyysiakin. On kuin se ei olisi tarkoitettukaan tulkittavaksi vaan enempikin koettavaksi ollen siinä mielessä hieman kauhu(elo)kuvien kaltaista.
Se on psykedeelistä tekstiä, jonka ymmärtämistä ja tulkintaa eivät helpota ulkoiset kohostukset, kursiivit eivätkä kapiteelit. Tai puhuteltavat olennot, jotka saattavat olla numeraalisia nimiä.
”16 oli päässyt määräänsä ja tehnyt minut hulluksi”. Yhteys toiseen huokuu hiljaisuutta ja poissaoloa, siis tyhjyyttä.
Tämänkaltainen sanataide on abstraktin maalaustaiteen kaltaista ollen itse itsensä selitys itseriittoisessa monologissaan, jota ei lie tarkoitettukaan selkeästi ymmärrettäväksi vaan pikemminkin koettavaksi. Eksaktille tulkinnalle se antautuu vastahakoisesti.
Romaanin kieli ei ole kieltä tavanomaisessa merkityksessä, vaikka sitä muistuttaakin, vaan tuntuu johtavan kommunikaation ulkopuolelle, täydelliseen eristykseen, merkitysten ulottumattomiin.
Jotain poikkeuksellista on tapahtumassa. Silloin kieli hajoaa, ja kommunikaatio lakkaa; mielettömyys ja sen aiheuttama pelko ravistelee lukijaa.
Näin on tietysti tarkoituskin tällaisessa ilmestyskirjamaisessa tekstissä, jota tehostavat isoin alkukirjaimin kirjoitetut teemasanat Pimeys, Täysikuu.
Ollaan Ajan ja Tilan negaatioiden maailmassa, hieman Harry Martinsonin Aniara-eepoksen lailla, jos meille tutummasta kirjallisuudesta haluaa rinnastuskohtaa etsiä.
Etäisempääkin, 1960- ja 1970-luvun alun anglisen sana- ja muun kulttitaiteen merkkiteosperinnettä tarjoutuu vertailuun, kuten Mary Barnesin ja Calvin Herntonin samanhenkiset työt.
Mikseipä myös heidän yhteistyökumppaninsa, psykiatrikirjailijat R. D. Laing ja Joseph Burke, joita on suomennettu jo 1970-luvulla.
Tyyliopillisesti Clarken teos muistuttaa joiltain osin 1700-luvun proosaa: tuolla vuosisadallahan moderni romaani alkoi Englannissa vasta lajina kehkeytyä.
Kulttuurihistoriallisena nimenä Piranesi assosioituu venetolaissyntyiseen arkkitehdin uraa suunnitelleeseen taidegraafikkoon Giovanni Battista Piranesiin (1720–1778), joka tuli tunnetuksi kuvitteellisia vankiloita esittävistä piirroksistaan (Carceri D’Invenzione).
Rakennukset ovat niissä liioitellun suuria sekä valon ja varjojen suhteet korosteisen dramaattisia. Ne ovat innoittaneet surrealisteja ja kauhuelokuvien tekijöitä.