Olli Laitinen kirjoitti (Kaleva 27.2./Lukijalta), että Oulun yliopiston tiedeviestinnän maisteriohjelma on risteyskohdassa. Hyvä, että tiedeviestinnän opetuksen ja ylipäänsä viestinnän yliopistollisen koulutuksen jatkumisesta ja kehittymisestä Oulussa kannetaan huolta.
Oikealla asialla ollaan, vaikka turhan dramaattista kuvaa maalattiin. Pian sata opiskelijaa on saanut työelämälähtöisessä ohjelmassa koulutuksen, joka on auttanut sijoittumaan hyvin viestinnän alan töihin. Suuri joukko opiskelijoita on voinut täydentää pääainettaan viestinnän perusteiden sivuaineopetuksella. Jokaisella alalla viestinnän tiedot ja taidot ovat tarpeen.
Laitisen väittämästä opetuksen vanhentuneisuudesta ei ole kuitenkaan opiskelijapalautteessa juuri merkkejä. Opiskelijoiden antamassa palautteessa kurssien arvosanojen keskiarvo on kiitettävä. Kurssien sisältöä on muokattu ja muokataan palaute huomioon ottaen.
Vaikka kurssien nimet ovat säilyneet vuosia pääosin samoina, on opinnoissa käsitelty tieteen yleistajuistamisen opetuksen ohella hyvin ajankohtaisia asioita, kuten propagandaa, generatiivista tekoälyä, digitaalisuutta, algoritmista sosiaalista mediaa kuten TikTokia, suoratoistopalveluita, vaalikampanjointia, mediakohuja, brändäystä, kriisiviestinnän tuoreita tapauksia, viestinnän eettisiä kysymyksiä ja niin edelleen.
Maisteriohjelmassa viestinnän käytännön taitoja ovat opettaneet alan kokeneet ammattilaiset uudella teknologialla ja ohjelmilla.
Mediateknologian ja nuorison mediankäytön osalta kaikki oppikirjat vanhenevat vuodessa. Mutta toisaalta Aristoteleen viestinnällä vaikuttamisen retoriikkaoppi yli 2 000 vuoden takaa on vieläkin aivan pätevää. Vaikka demokratiaa arvostankin ja palautetta on hyvä saada, ei yliopiston kurssien sisällöistä päättäminen taida olla yleisönosastokeskustelun asia, vaan siihen on omat sisäiset prosessinsa.
Mielenkiintoinen kysymys muuten tuo ”vanhentuminen” viestinnän ja mediankin suhteen. Jos lähtökohdaksi otetaan se, että nykyinen nuori väki seuraa ehkä vain somea puhelimestaan 15 sekunnin videopätkinä, niin heille kaikki perinteinen media on vanhentunutta. Kerrassaan ”vanhentuneita” ovat siis sanomalehdet kuten Kaleva, aikakauslehdet, radio, tavallinen televisio ohjelmineen sekä tietenkin tietokirjat ja kaunokirjallisuus.
Toisaalta nuorten suosimat fantasiaelokuvat ja pelit näyttävät olevan sisällöltään aivan kivikautisen vanhanaikaisia satuja. Ikivanhaa viiniä uusissa leileissä?
Erkki Karvonen
professori, Oulun yliopisto, tiedeviestinnän maisteriohjelma