Olen päässyt aitiopaikalta todistamaan, mitä kaikkea vanhusten etuuksiin kohdistuvat leikkaukset ja sote-uudistus konkreettisesti tarkoittavat täällä Oulussa.
Yli 90-vuotiaan muistisairaan äitini kohtelu viime aikoina on ollut melkoinen farssi kaikkine julmuuksineen. Uskallan väittää, että ilman meidän omaisten jatkuvaa puuttumista asioihin äitini olisi menehtynyt jo moneen kertaan. Äitini asuu yksin, mutta me eläkkeellä olevat lapset huolehdimme hänen asioistaan päivittäin.
Eräänä aamuna äitini vointi oli yllättäen romahtanut, eikä mikään pysynyt sisällä. Yritimme parhaamme mukaan hoitaa ja huolehtia nesteytyksestä, mutta kaikki tuli saman tien ulos jommastakummasta päästä. Äitini painaa alle 40 kiloa, eli hänellä ei ole hirveästi sitä kuuluisaa ”vararavintoa” nesteestä puhumattakaan.
Huolestuneina tilasimme ambulanssin. Tilanteesta huolimatta äitiä ei otettu kyytiin, koska ”kaikenlaista flunssaa on nyt liikkeellä” ja ”kyllä se varmasti levähtämällä menee ohi”. Pöyristyttävää.
Tilanne jatkui samanlaisena seuraavankin vuorokauden, jonka pysyimme äidin luona. Soitimme ambulanssin uudestaan, kun tilanne vain heikkeni. Tälläkään kertaa äitiäni ei olisi otettu kyytiin, ellemme olisi painostaneet. Tässä vaiheessa äitini ei ollut kunnolla edes tajuissaan. Pitkin hampain hänet siis vietiin sairaalaan, missä todettiin muun muassa virtsatietulehdus, mikä voi vanhuksille jo yksistään olla kohtalokas.
Suureksi yllätykseksi sairaalasta soitettiin samana iltana kymmenen maissa, että äitini on viety paareilla taksiin ja kotia kohti. Muistisairas, yksin asuva vanhus, joka ei pysy edes omin jaloin pystyssä?! Lähdimme äitiäni vastaan ja huolehtimaan hänet sänkyyn. Mitä olisi tapahtunut, jos ”kotiuttamisen” olisi sälyttänyt taksikuskin niskaan?
Kuten arvata saattaa, äitini vointi ei paremmaksi muuttunut. Tällä kertaa hän pääsi kaupunginsairaalaan jopa viikoksi. Sairaalajakso venyi muun muassa sieltä sieltä saadun koronan seurauksena.
Tälläkin kertaa kotiuttaminen tapahtui ihan yhtäkkiä. Meille omaisille ilmoitettiin tuntia aikaisemmin, että nyt on äiti laitettu taksilla kotiin. Sieltä äidin luota taksikuski sitten soittelikin, että pitäisi kyyti maksaa.
Kävi ilmi, että äiti oli kärrätty pyörätuolissa taksiin ilman käsilaukkua ja ulkovaatteita. Järkyttyneinä soitimme osastolle ja kysyimme miksi muistisairasta äitiämme ei oltu edes puettu näillä pakkasilla. Saimme vastaukseksi, että ”eihän hän sentään alasti ollut”. Pöyristyttävää.
Kävimme hakemassa äidin tavarat ja kiiruhdimme hänen luokseen. Huomasimme, että äidin kädessä törrötti myös unohtunut kanyyli. Kiire oli ollut kotiuttaa totta tosiaan.
Saimme tehtäväksemme myös hakea tarvikkeet hoitojakelusta äidin jokapäiväistä katetrointia varten. Tämä pulju on vain kello 12 asti auki, joten emme ehtineet sinne enää. Kun seuraavana päivänä menimme jo kiireellä paikalle, ei siellä lähetettä kyseisille tarvikkeille ollut, oli unohtunut.
Kauhulla ajattelemme niitä vanhuksia, joilla ei ole huolehtivia omaisia lähellä. Ainakin täällä Oulun sote-alueella yksinäisen vanhuksen selviytyminen on utopiaa. Olemme joutuneet todistamaan todellista heitteillejättöä lukuisat kerrat. Järkyttävän surullista, mille ei mitään voi?
Pirkko-Liisa Kannisto
eläkeläinen, Oulu