Kiitos Päivi Pesolalle kirjoituksestasi "Vanhuksemme ovat ansainneet välittävän arjen" (Kaleva 27.10./Lukijalta).
Totesit nykyisten vanhusten rakentaneen kovalla työllään isolta osaltaan maamme hyvinvoinnin, josta mekin nyt nautimme. Tosi on!
Totesit vanhuksissa asuvan elämänviisaus ja tarinat. Muistanpa omasta lapsuudestani, kuinka naapurissa asuva vanha pappani, isän isä, tupsahti pirttiin, istahti lämpimän muurinkyljessä olevalle tuolille, nosti jalan polvelleen ja tarinaa alkoi tulla. Se oli rauhaisaa, mukavaa, jännittävää kerrontaa ja kuunneltavaa juttua. Kyllä!
Itse, nykyinen ikäihminen minäkin, totesin, kuinka jututtaessani talvella naapurin lunta lapioivaa pikkupoikaa pihalla, totesi: "Sinähän oot kuin se television vanha muori, joka kuuntelee, juttelee mukavia kaikille, samanlainen. Yhtä kiva." Pihan jutustelutuokio oli mukava ja toi varmaankin meille molemmille päiväämme hyvän mielen. Se on niin pienestä kiinni.
Olen seuraillut myös lähinaapureissa piipahtavia iäkkäiden "kotihengettäriä". Tekevät arvokasta työtä. Kyllä. Herää kuitenkin kysymys, mitä tuon piipahduksen aikana ehtii. Olisiko vanhushuollossa todella uuden arvostuksen, ajankäytön aika ja paikka?
Ikäihmisenä sitä toivoo, ettei ikääntyvää kasvavaa ihmismassaamme asetettaisi säästöjen myötä luopumaan perusasioista, perusturvallisuudesta ja -hoidoista. Niin vanhukset kuin hoitotyötä tekevät ansaitsevat arvokkaan, turvallisen, välittävän arjen, kuten Päivi Pesolakin kirjoituksessaan totesi.
Pirkko Liikanen
Oulu