Teen työtäni kotihoidossa ja teen sitä täydellä sydämelläni. Viime aikoina yhteiskunnallista keskustelua seuratessa ja säästöpaineita katsoessa sydämeeni on kuitenkin tullut syvä särö. Tilanne laittaa miettimään, ja suorastaan vihaksi. Miten ihmeessä vanhuksista on tullut tämän maan taakka ja rasite? Miksi heidät kohdataan julkisuudessa ja päätöksenteossa usein vain kylmänä kulueränä valtiolle?
Suomesta on tullut pahoinvoiva yhteiskunta, jossa moni asia on rikki. Itsekkyys ja ”minä minä” -ajattelu loistavat, kun meidän pitäisi ensisijaisesti pitää huolta ja välittää omistamme. Missä on lähimmäisenrakkaus ja toisistamme huolehtiminen? Tätä nykyistä menoa ei olisi ennen uskonut todeksi Suomessa.
Näen työssäni päivittäin, että ikäihmiset ja vanhukset ovat tämän yhteiskunnan kultaa. Heissä asuu elämänviisaus ja tarinat, joita meidän pitäisi vaalia ja kuunnella. Ennen kaikkea he ovat sukupolvi, joka on kovalla työllään rakentanut tämän maan hyvinvoinnin, josta me kaikki nyt nautimme. Heidän asettamisensa taloudelliseksi painolastiksi on syvästi epäoikeudenmukaista ja sydämetöntä.
Meidän on löydettävä suuntamme uudelleen, jos haluamme tämän maan taas nousevan. Talouspuheen, säästöjen ja jatkuvien tehokkuusvaatimusten rinnalle tarvitaan kiireesti arvonpalautus ihmisyydelle ja kunnioitukselle. Vanhuksemme ovat ansainneet arvokkaan, turvallisen ja välittävän arjen – ja meille työntekijöille on annettava mahdollisuus tehdä työmme niin, että ehdimme kohdata ihmisen.
Päivi Pesola
Raahe