Kasvaessani Afganistanissa opin jo pienenä, etteivät tytöt saa harrastaa urheilua, soittaa musiikkia tai unelmoida liian äänekkäästi. Meille tytöille kerrottiin, että tarvitsemme aina miehen suojelemaan itseämme ja että arvomme on vähäisempi kuin poikien.
Tyttären saamista pidettiin häpeänä, koska vain poika voisi tulla ”perheen mieheksi” ja ansaita rahaa, kun taas tyttö oli taakka. Muistan nähneeni vain kerran naisen ajavan autoa. Kaikki tuijottivat häntä kuin hän olisi tehnyt jotain väärää.
Rakastin jo lapsena lukemista, kirjoittamista ja politiikkaa. Kun ihmiset näkivät intohimoni, he nauroivat minulle. Sain kuulla, että tytölle riittää, kunhan osaa lukea ja kirjoittaa nimensä. Menisin kuitenkin naimisiin ja jäisin kotiäidiksi.
Kun ääriliike Taliban otti Afganistanin hallintaansa vuonna 2021, tyttöjen ja naisten vapauden rajoittamisesta tuli hallinnon prioriteetti. Burka on tämän sorron symboli. Nykyään Afganistanin tytöt ja naiset haudataan elävältä. Heiltä kielletään koulukäynti ja työ. Heidän identiteettinsä pyyhitään pois, heidän kasvonsa eivät saa näkyä eikä äänensä kuulua julkisilla paikoilla ja heitä alistetaan seksuaalisella väkivallalla.
Monet teinitytöt pakotettiin naimisiin pian sen jälkeen, kun Taliban nousi valtaan. Useimmat tuntemani tytöt, jotka eivät voineet paeta maasta, ovat nyt vaimoja. Yliopistosta haaveillut älykäs ystäväni on nyt kotiäiti. Hän suree, että sai tyttölapsen, koska pojalla olisi ollut helpompaa.
Oma perheeni pakeni Afganistanista Suomeen vuonna 2021. Täällä huomasin yhä uudelleen, että naiset ovat aktiivisia ja näkyviä yhteiskunnassa ja että heillä on yhtäläiset oikeudet miesten kanssa.
En koskaan unohda sitä tunnetta: minä, tyttö, olin vapaa. Koin ensimmäistä kertaa, että voisin tehdä mitä halusin, käydä mielenosoituksissa ja osallistua politiikkaan. Että minun mielipiteelläni oli merkitystä.
Suomessakaan tasa-arvo ei toteudu täydellisesti. Perheväkivalta on edelleen vakava ongelma, ja sukupuolten välillä on palkkakuilu. Vähemmistöihin kuuluvat ja maahan muuttaneet naiset kohtaavat muita enemmän haasteita työllistymisessä ja yhdenvertaisessa kohtelussa.
Olen syvästi huolissani tasa-arvon globaalista tilanteesta. Tyttöjen ja naisten oikeuksia romutetaan nyt ympäri maailmaa – ei vain Afganistanissa. Ei ole maata, jossa naiset olisivat täysin turvassa. He kohtaavat väkivaltaa ja syrjintää yksinkertaisesti siksi, että ovat naisia.
Lapsena haaveilin, että minusta tulisi johtaja. Halusin puolustaa Afganistanin tyttöjen ja naisten oikeuksia ja muuttaa sukupolvien ajan hyväksytyn todellisuuden paremmaksi.
Kannan yhä 22-vuotiaana sydämessäni lupausta puhua niiden tyttöjen ja naisten puolesta, jotka on nyt vaiennettu. Kun meille tytöille annetaan mahdollisuus, voimme tulla miksi tahansa: johtajiksi, muutoksentekijöiksi ja tulevaisuuden ääniksi.
Kimya Fayaz
opiskelija, Plan International Suomen aktiivi, Helsinki