YK:n uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikko alkoi 1. helmikuuta, mutta sen teema "Enemmän kuin rinnakkaiseloa" kattaa koko kuluvan vuoden.
Suvaitsevassa rinnakkaiselossa tiedostetaan yksilöiden ja ryhmien läsnäolon oikeus huolimatta erilaisista elämäntavoitteista, arvoista, ideologiasta, uskonnosta, rodusta, kansallisuudesta, etnisestä alkuperästä, kulttuurista ja muista vastaavista. Rinnakkaiselo tarkoittaa yksilöitä ja ryhmiä naapurustossa ja asuinalueellamme, ja ylipäätään missä tahansa elämämme aikana.
Rinnakkaiselo on tärkeää, mutta vaarana on, että erilaisuus myös korostuu. Mutta mikä on enemmän kuin suvaitsevaa rinnakkaiseloa ja miten se saavutetaan? Se edellyttää paluuta yhteisöllisyyteen, joka on erityisesti länsimaissa ollut vuosikymmeniä kadoksissa, mutta löytyy edelleen alkuperäiskansojen yhteisöissä.
Omat valtaväestömme ikäihmiset vielä toki muistavat sodanjälkeisen jälleenrakentamisen ajan ja valoisan tulevaisuuden toivon. Kaikesta oli puutetta, mutta yhteisellä talkoohengellä, tarvikkeiden jakamisella ja yhteisöllisyydellä Suomi selviytyi. Kysymys oli ystävyydestä, uhrautuvaisuudesta, välittämisestä, optimismista, motivaatiosta ja asenteesta, kaikessa ja kaikkialla.
Tuota meiltä nyt puuttuu. Talkootyötä ja vastavuoroisuutta valvotaan verotuksellisesti, ja tulevaisuuden optimismi on pitkälti kadonnut, yksilöt ja perheet yrittävät pärjätä pitkälti yksin. Tilalla ovat huoli toimeentulosta ja selviytymiseen tarvittavasta fyysisestä ja henkisestä tuesta, huoli tulevaisuudesta, ilmastosta ja maapallomme saastumisesta. Turvattomuus on lisääntynyt arjessa kaikkialla. Lista on loputon.
Kaikki tämä näkyy jaksamisen rajoilla elämisenä, yksilöiden, perheiden ja ryhmien pahoinvointina sekä kilpailuna elämän miltei kaikissa perusasioissa. Stressi on lisääntynyt, samoin traumaattisuus. Näiden aiheuttamat autoimmuunisairaudet ovat lisääntyneet, yksilöt tarkkailevat itseään ja vointiaan. Persoonallisuusdiagnoosit ja mielenterveysongelmat, empaattisuuden puute ja narsismi ovat myös lisääntyneet.
Elämme globaalin ahdingon aikaa, toksisen kulttuurimme keskellä. Se tuottaa lapsuudesta asti sukupolvesta toiseen autenttisuutensa hukanneita yksilöitä sekä läpimaterialistisoituneessa lännessä että terrorismin ja sodan varjostamissa maissa. Tästä muun muassa kansainvälisesti huippukuuluisa Kanadaan lapsena natsien kynsistä emigroitunut unkarinjuutalainen lääkäri ja psykoterapeutti Gabor Maté (s. 1944) kirjoittaa ja puhuu.
Mikä neuvoksi? Meidän tulee löytää toisemme, jotta löytäisimme itsemme ja löytää itsemme, jotta löytäisimme toisemme: yhteiset perusarvot, asenteet motivaatio ja ennen kaikkea autenttisuus ja aitous olla ihminen ihmiselle. Näitä pystyvät sekä terve henkisyys että terve uskonnollisuus tukemaan, samoin terve eettisyys ja humanismi.
Kaikkein tärkein ihmisryhmä, joita aikuisten tulee ensiksi tukea ja joista huolehtia, ovat lapset ja varhaisnuoret. He ovat kaikkein haavoittuvaisimpia, ja heissä on maailmamme tulevaisuus. Tämä tuen antaminen on aikuisten käsissä, kotona, naapurustossa sekä yhteiskunnan antamissa palveluissa ja toiminnassa.
Käväisin äsken oululaisessa päiväkodissa, joka osoittautui ihanasti monikulttuuriseksi. Lapset leikkivät iloisesti keskenään ja olivat hyviä kavereita. Näin rakennetaan aidon yhteisöllisyyden pohjaa. Totesin, että päiväkodissa ei ole ulkomaalaisia eikä maahanmuuttajia, ainoastaan lapsia.
Yrjö Mikkonen
FT, käsitteellisyystutkija, bahá'í, Oulu