On alakoulun maantiedon tunti tai ympäristöopin. Olemme päässeet oppikirjassa aukeamalle, jossa on kuva jostain kaukaa. Ehkä Aasiasta.
Mieskaksikko istuu matalilla jakkaroilla välissään pieni pöytä, juuri riittävän kokoinen sen päällä olevaa kirjoituskonetta varten.
Koneen ääressä oleva mies on yrittäjä, toinen hänen asiakkaansa. Tämä ei osaa itse kirjoittaa eikä lukeakaan, kuvatekstistä selviää.
Meitä naurattaa. Mepä osaamme! Olemme kirjanneet Koulutoverini-kirjaan aikeemme tulla opettajiksi, arkkitehdeiksi tai lääkäreiksi.
Opettaja ei nuhtele meitä nauravaisia, mutta muistuttaa, miten hyvinvoivassa maassa saammekaan elää. Meillä on oikeus oppia asioita, jotka ovat mahdollistamassa haaveiden toteutumista.
Jo ylistetyn kansanopetuksemme alkuvaiheissa, lukkarinkoulussa, oli opittava tunnistamaan a, b, c ja muut ja niiden yhdistelmät. Lukutaito teki yhteiskuntakelpoiseksi.
Kumppaniksikin vain lukutaitoinen kelpasi, sillä naimalupa edellytti kirjainten ymmärtämistä ja oikein käyttämistä.
Lukutaidosta on kuitenkin tullut jopa jotain turhaksi koettua. Kuin mankelista: onhan niitä silittämättä siistejä lakanoita.
Aineenopettaja-ystäväni tuskaili tarkistaessaan koetehtäviä. Mietityn yksinkertaistakaan tehtävänantoa ei ollut ymmärretty.