Päättyneen vuoden aikana tapahtui eräänlainen murros. Alkuun kavereiden kesken jaettiin hassuja ja luokattoman huonolaatuisia tekoälyllä generoituja kuvia. Kohta yliopiston käytävillä kuuli naureskelua siitä, miten joku oli laittanut ChatGPT:n kirjoittamaan kurssille esseen. Teknologinen kuriositeetti siirtyikin odottamattomalla tavalla ja vauhdilla oikeaan elämään.
Tekoäly ja varsinkin keskustelubotit ovat yleistyneet kuin silmänräpäyksessä. Botti voi kirjoittaa puolestasi runoja, reseptejä tai kokonaisen esseevastauksen. Tekoäly on yleistynyt jo niin paljon, että monet koulut ovat joutuneet luomaan linjauksia sen käytön suhteen.
Kielten opiskelijan näkökulmasta tekoälyyn luottaminen tekstiä kirjoittaessa tuntuu absurdilta. Monille muille kieli ei ole tietenkään yhtä keskeisessä roolissa, mutta olen vääjäämättä myös miettinyt millaisista kielen asenteista tekoälyn käyttäminen kertoo. Kielellä nähdään olevan vain välinearvoa, ja tärkein kielen tehtävä on yksinkertaisesti jonkin viestin välittäminen. Itse tekstin tuottaminen, sanavalintojen ja rakenteiden pohtiminen sekä kirjoittamiensa asioiden sisäistäminen saavat jäädä pois.
Nyt on otollinen, mutta myös vaarallinen aika tekoälyn keskustelubottien yleistymiselle. Lukutaidon heikentyessä tekoäly tarjoaa helpottavia työkaluja, jotka ymmärrettävästi houkuttavat. Ylimääräisten työkalujen tuoma helpotus ei ole väistämättä paha asia, mutta itse lukemisessa ja kirjoittamisessa ei valitettavasti kehity muuten kuin niitä tekemällä.
Monelle lukeminen ei välttämättä tunnu suurelta asialta jokapäiväisessä elämässä, mutta luku- ja kirjoitustaito tuovat mukanaan valtaa. Olemmeko luovuttamassa tätä valtaa tekoälylle, jonka kirjoittamat tekstit ovat parhaimmassa tapauksessa kankeita ja yksinkertaisia, pahimmassa tapauksessa täynnä väärää tietoa ja ennakkoluuloja?
Ei ole mikään yllätys, että tällä hetkellä tekstien lisäksi ilmiö koskettaa myös kuvataidetta. Aloja yhdistää arvostuksen puute sekä ilmiselvyytenä pitäminen. Nälkää näkevä taiteilija ja työtön humanisti ovat ikivanhoja vitsejä, joille on vielä helpompi nauraa, kun uskoo kenen vaan pystyvän heidän työhönsä oikeilla kehotteilla ja napin painalluksella.
Uudet teknologiset harppaukset kuitenkin mielestäni vain korostavat ihmistieteiden tarvetta. Esimerkiksi näkökulmia tekoälyn eettisyydestä ja tasa-arvoisuudesta tullaan tarvitsemaan vielä lisää.
Tekoälyn uutta virtausta ei kukaan pysty estämään. Haluaisin kuitenkin sen verran taistella näitä tuulimyllyjä vastaan, että kieltä ei alettaisi pitämään itsestäänselvyytenä, jonka tuottamiseen ja tulkitsemiseen riittävät asiantuntemuksen ja harkintakyvyn sijasta vaivaiset koodinpätkät.
Eevaleena Elo
Oulu