Tekoälystä puhutaan kuin se olisi aineeton teknologia, joka syntyy pilvessä. Todellisuudessa tekoälyn fyysinen ketju alkaa kaivoksista ja tehtaista ja päätyy datakeskuksiin. Sen rakentaminen vaatii metalleja, energiaa ja maa-alueita, ja sen vuoksi rakennetaan tuotantolaitoksia, sähköverkkoja ja datakeskuksia.
Ketjun toisessa päässä ovat kaivokset ja luonnonvarojen käyttö, toisessa elektroniikkajäte. Pilvi peittää näkyvistä tämän fyysisen infrastruktuurin, mutta ei sen ympäristövaikutuksia.
Suomi on datakeskuksille houkutteleva maa. Mutta millä ehdoilla annamme sähköjärjestelmämme ja muun infrastruktuurimme nopeasti kasvavan datakeskusteollisuuden käyttöön?
Ensimmäinen tärkeä kysymys on sähköverkko. Suomen siirtoverkossa on jo kapasiteettiongelmia, ja datakeskusten kaltaiset suuret uudet sähkönkäyttäjät lisäävät verkon vahvistamisen tarvetta. Näiden investointien kustannukset eivät kuitenkaan kohdistu vain datakeskuksille, vaan niitä maksavat myös muut sähkönkäyttäjät. Jos datakeskus tarvitsee uuden infrastruktuurin liiketoimintaansa varten, miksi osa laskusta pitäisi jättää kotitalouksille ja muulle teollisuudelle?
Toinen kysymys on, mitä miljardien eurojen datakeskusinvestoinneista todella jää Suomeen. Datakeskusten verotukseen liittyy merkittävä epäsymmetria: toimijat voivat saada investoinneistaan huomattavia arvonlisäveron palautuksia, vaikka niiden palvelujen myynnistä ei vastaavasti kertyisi arvonlisäveroa Suomeen.
Alv-palautus ei ole yritystuki, mutta palautukset voivat olla huomattavasti suurempia kuin datakeskusten Suomeen maksamat yhteisö- ja kiinteistöverot. Miljardi-investointi ei siis itsessään kerro Suomelle jäävästä taloudellisesta hyödystä. Olennaista on kysyä, kuinka suuri osa datakeskusten synnyttämästä arvosta ja verotuloista lopulta jää Suomeen.
Kolmas kysymys on lämpö. Datakeskuksen käyttämä sähkö muuttuu lopulta pääosin lämmöksi, mutta hukkalämmön hyödyntäminen on Suomessa edelleen melko marginaalista. Datakeskuksen sijainti ja koko ratkaisevat, kuinka suuri osa hukkalämmöstä voidaan todella hyödyntää. Lämmön hyödyntäminen kaukolämpöverkossa vaatii myös kaukolämpöyhtiöltä investointeja, eikä ole mitenkään varmistettu, että kaukolämpöasiakkaat saisivat siitä merkittävää suoraa taloudellista hyötyä.
Hukkalämpö kannattaa hyödyntää aina kun se on järkevää, mutta jo kulutetun sähkön lämmön talteenotto ei saisi myöskään tehdä datakeskuksesta vihreän siirtymän hanketta.
Tekoäly voi tuoda paljon hyvää, enkä vastusta tekoälyn käyttöä. Siksi kysymys ei mielestäni ole siitä, haluammeko tekoälyä tai datakeskuksia. Kysymys on siitä, millä ehdoilla ne rakennetaan ja kuka niiden todellisen hinnan maksaa.
Suomen ei pidä ryhtyä maailman halvaksi sähköpistorasiaksi tekoälylle. Jos datakeskukset käyttävät sähköjärjestelmäämme, sähköverkkoamme ja maa-alueitamme, meillä on oikeus vaatia, että riittävä osa niiden tuottamasta hyödystä jää Suomeen.
Ari Rautiainen
sähköinsinööri, eMBA, Oulu