Nykyistä koulutuspolitiikkaa ohjaa suoraviivaisesti markkinaehtoinen kilpailuajattelu, jossa ihmiskäsitys on kaventunut: nuorista halutaan muokata nopeasti osaajia talouden muuttuviin tarpeisiin. Suomen maine koulutuksen mallimaana onkin jo menneisyyttä, ja tuoreimmat Pisa-tulokset vahvistavat oppimistason romahduksen.
Julkinen keskustelu on tähän asti takertunut irrallisiin yksityiskohtiin, vaikka ongelmaa tulisi tarkastella laajasta yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Suunnan kääntäminen vaatiikin 2000-luvun koulutuspolitiikan kriittistä arviointia, sillä juuri tällä aikakaudella tulokset kääntyivät laskuun. Meidän on selvitettävä perimmäiset syyt, tapahtumien kulku ja poliittiset ja muut vastuunkantajat, sillä ilman rehellistä tilannekuvaa on mahdotonta tehdä toimivia korjausliikkeitä.
Koulujärjestelmän nykyinen kriisi johtuu laajoista yhteiskunnallisista murroksista, joista suurimpana näyttäytyy syventynyt rakenteellinen eriarvoisuus. Tuloerojen kasvu ja syrjäytyminen heijastuvat suoraan oppilaitosten arkeen.
Tilannetta on kärjistänyt julkishallintoon tuotu markkinoihin sokeasti luottava New Public Management -johtamisfilosofia. Tämän mukainen konsulttivetoinen uudistusaalto vietiin läpi ilman ennakkoarvioita tai jälkikäteistutkimusta. Seurauksena koulutuspolitiikan ihmiskuva on kapeutunut, ja nuoria kohdellaan nykyään ensisijaisesti talouselämän tarpeita palvelevina suorittajina.
Koulutuspolitiikkaa hallitsee uusliberalistinen kilpailuajattelu, joka korostaa tehokkuutta ja talouskasvua yksilöiden ja instituutioiden kustannuksella. Itävaltalais-brittiläisen taloustieteilijä Friedrich August von Hayekin (1899–1992) ajatuksiin pohjaava ideologia pakottaa toimijat jatkuvaan keskinäiseen kilpailuun, joka synnyttää epävarmuutta ja paineita.
Suomessa tähän suuntaukseen nojanneet ratkaisut johtivat peruskoulun perinteisten menestystekijöiden hylkäämiseen. Oppimisen edellytykset murenivat uusien muotivirtauksien – ilmiöoppimisen, itseohjautuvuuden, digiuskon ja avoimien oppimisympäristöjen – myötä. Muutosten läpiviennissä opettajien ja tutkijoiden ääntä ei kuunneltu. Organisaatiorakenne muutettiin johtajavaltaiseksi, joka hiljensi kriittisen keskustelun ja teki uudistuksista helppoja toteuttaa.
Kritiikki on vaiennettu näennäisillä kuulemisilla, demokratiateattereilla, joilla ei ole mitään tosiasiallista vaikutusta. Yksikään hallitus kymmeneen vuoteen ei ole reagoinut kriisiin kelvollisesti, vaan päättäjät ovat piiloutuneet opetusministeriön virkahenkilöiden selän taakse suojellakseen näiden ja omaa arvovaltaansa oppilaiden edun sijaan. Kriisiin johtaneita päätöksiä tai avainhenkilöiden vastuuta ei ole vieläkään tarkasti selvitetty. Nyt olisi korkea aika käydä läpi vallan ja vastuun mekanismit. Ilman tätä suunta ei muutu.
Jukka Kekkonen
oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden emeritusprofessori, Helsingin yliopisto
Matti Taneli
kasvatustieteen tohtori, aineenopettaja ja pappi, Turku