Nuorten psyykkinen vointi ja nuorten mielenterveyspalvelujen tila on herättänyt viime aikoina runsaasti julkista keskustelua. Esimerkiksi tuoreessa kouluterveydenhuollon kyselyssä on tullut esiin, että joillain alueilla jopa puolet nuoruusikäisistä kuvaa kokevansa ahdistus- tai masennusoireita.
Vaikka terveydenhuollon palveluketju olisi rakennettu kuinka tehokkaaksi, ja vaikka mielenterveyspalveluita olisi tarjolla huomattavasti nykyistä enemmän, on selvää, että puolelle ikäluokasta ei voi tarjota yksilöllistä hoitosuhdetta mielenterveyspalveluihin. Tilannetta on syytä katsoa laajemmasta näkökulmasta.
Mielenterveysongelman määrittely ei ole selkeää. Erilaiset diagnostiset oirekyselyt ja mittaristot, joiden valossa tilannetta pyritään arviomaan, pohjautuvat ihmisen itsensä tai hänen läheistensä kertomiin asioihin. Ne eivät ole objektiivisia mittaustuloksia, joiden valossa mahdollista sairautta ja sen vaikeusastetta voitaisiin aukottomasti arvioida.
Ne eivät myöskään huomioi sitä, mitkä asiat vaikeuksia aiheuttavat. Koulukiusattu ja syrjäytetty nuori ei ole sairas reagoidessaan vaikeaan tilanteeseen ahdistumalla, vaikka hänellä ahdistusoireita olisikin.
Koska psyykkiset oireet ovat kontekstisidonnaisia, voivat asiat myös muuttua nopeasti: uusi ystävä tai muu positiivinen muutos voi merkittävästi helpottaa ”oireita”. Onkin kysyttävä, onko kaikki se mielenterveysongelmaa, mikä tällä hetkellä tulee sellaiseksi määritellyksi.
Voi olla myös haittaa siitä, jos ajoittaisia ahdistus- ja masennusoireita kokevaa nuorta käsitellään ”mielenterveysongelmaisena” ja hoidon tarpeessa olevana. Nuoruusvuosien aikana voimistuu ihmisen oma identiteetti, ja muilta ihmisiltä tuleva palaute on yksi tärkeä identiteetin rakennuspalikka.
Psykiatriset diagnoosit ovat, valitettavasti, tulleet yhä useammalle nuorelle tällaiseksi oman identiteetin rakennuspalikaksi. Vaarana on, että nämä määritelmät saavat korostuneen merkityksen niin hoitojärjestelmän sisällä kuin diagnosoidun ihmisen omassa mielessä. Tämä voi pahimmillaan toimia itseään toteuttavana ennusteena ja rajata niitä vaihtoehtoja, joita nuori näkee elämässään olevan.
Diagnostisia määritelmiä pidetään välttämättöminä, koska nykyinen rakentamamme järjestelmä esimerkiksi eri etuuksien ja hoitojen hakemiseksi ja saamiseksi niitä vaatii. Tämä psykiatristen diagnoosien vaatimus on kuitenkin lopulta osa hallintohimmeliä ja byrokratiaa, jota on julkisella päätöksenteolla myös mahdollista muuttaa.
Entä jos haluaisimme sellaisen mielenterveydenhoitojärjestelmän, joka lähtisi enemmän ihmisten omista tarpeista, inhimillisten kokemusten normalisoinnista ja ratkaisuvaihtoehtojen löytämisestä vaikeissa tilanteissa, olisiko se juuri tällainen kuin millaiseksi se nyt on rakentunut?
Jos todella päättäisimme yhteiskunnassa pyrkiä siihen, että mielenterveysperusteiset eläköitymiset alkaisivat vähentyä ja inhimillinen kärsimys helpottua, ei ratkaisu ole vain se, että tarjoamme enemmän nykyisenkaltaisia mielenterveyspalveluita. Nykyinen järjestelmä ei ole tukenut näitä tavoitteita, joten palvelua on rakennettava uudenlaisesta näkökulmasta.
Useat mielenterveysalan toimijat ovat vuosikausia tehneet töitä sen eteen, että mielenterveysongelmat tulisivat tulkituiksi muiden sairauksien kanssa tasaveroisina. Vallalla oleva hoitojärjestelmä on yksilö- ja häiriökeskeistä, ja hoidon kohteena tietty yksilö, jonka kokemia vaikeuksia pyritään helpottamaan joidenkin hoitomenetelmien avulla. Näinhän hoito- ja lääketieteessä toimitaan muidenkin sairauksien kanssa.
Tämä on osa ongelmaa, koska mielenterveyshäiriöt eivät kuitenkaan ole, varsinkaan näin yhteen niputettuna ”aivan sama asia” kuin somaattinen sairastaminen. Edelleenkään ei ole kattavaa määritelmää siitä, millainen on psyykkisesti täysin terve ihminen. Vaikeiden psyykkisten sairauksien kriteerinä on pidetty todellisuudentajun pettämistä, mitä sitäkään ei ole onnistuttu täysin määrittelemään. On todettu, että kenelle tahansa voi esimerkiksi tulla aistiharhoja pitkän valvomisen jälkeen.
Psyykkisen terveyden ja psykoottiseksi katsotun sairauden väliin jää pitkä ”mielenterveysongelman” harmaa alue, kuten ahdistus- ja masennusoireiden jatkumo. Kaikki nämä vaikeiksi koetut psyykkiset kokemukset eivät ole ”sairautta siinä missä diabeteskin”. Usein niiden takana on esimerkiksi yksinäisyyttä, turvattomuutta, osattomuutta, pettymystä ja surua. On oleellista muistaa, että tunteet ovat lähtökohtaisesti tunteita, eivätkä sairauksia.
Jos vaikeuksia lähestytään tällaisina ymmärrettävinä reaktioina, tulee niiden tarkasteluun ja ratkaisuvaihtoehtoihin aivan erilainen sävy. Hahmoton ja vierauttava ”mielenterveysongelma” onkin asia, jota voi ymmärtää ja helpottaa myös muilla keinoin kuin diagnosoimalla nuori mielenterveyspalveluissa.
Saara Hytönen
psykologian maisteri, psykologi
Kirjoittaja työskentelee julkisen sektorin mielenterveystyössä nuorten parissa.