Suunnittelen Puolan matkaa. Lähipiiristäni tuli heti ohje, että lennä sitten Berliinin kautta.
Suomalaiset ovat oppineet Ukrainan sodan aikana seuraamaan maailmanpolitiikkaa ihan eri tavalla kuin aiemmin. Nato-jäsenyys on myös tuonut turvallisuuspolitiikan arjen keskusteluihin. Luottamus Naton puolustuskykyyn näyttää horjumattomalta. Olemme tulleet lähemmäksi Baltian maita ja Puolaa yksinkertaisesti jo siitä syystä, että kaikilla valtioilla on tarpeen muodostaa yhteinen tilannekuva rajanaapuri Venäjästä.
Saamani kommentti paljastaa mielenkiintoisen asian; Puolan ajatellaan olevan Euroopassa toisia Nato-maita vähemmän turvassa Venäjän hyökkäyksiltä. Vanhat käsitykset keskisen Euroopan asemasta saattavat elää yllättävän sitkeästi ihmisten mielissä.
Puola on kuitenkin varustautunut jopa Suomea massiivisemmin. Venäläisten äskeinen droonioperaatio aktivoi puolustuksen ällistyttävän nopeasti. Samaa valmiutta Puola näytti muutama päivä sitten, kun drooneja lensi läntiseen Ukrainaan.
Puola etenee puolustuksessa ja taloudessa ihan eri vauhtia kuin Suomi. Siksi on huomionarvoista, että suomalaisille on nyt tarjolla uutta ja ajantasaista tietoa Puolasta.
Puolasta on ilmestynyt tänä vuonna kaksi kiinnostavaa ja erilaista tietokirjaa. Siltala kustansi ensin Antti Blåfieldin ja Erja-Outi Heinon kirjoittaman kirjan ”Puola on samaa maata”. Perään tuli Rosebudin kustantama Toni Stenströmin ”Puola ja Suomi yhteistyön historia”.
Kirjat tulevat tarpeeseen. Ne selkeyttävät ja vahvistavat suomalaisten ennestään ohueksi jäänyttä Puola-kuvaa. Maa kuuluu nopeasti vaurastuviin valtioihin. Viimeisen tilaston mukaan Puolan talous on kivunnut maailman 20 edistyneimmän valtion joukkoon. Puola on keskisen Euroopan ja koko Euroopan unionin talousveturi. Varsovan kävijä on jo pidemmän aikaa havainnut sen Helsinkiä kalliimmaksi kaupungiksi.
Blåfield ja Heino keskittyvät kuvaamaan Puolan sisäistä kehitystä viimeisten vuosien aikana. He valitsivat kirjoittamisen metodikseen asua kolme vuotta Puolassa ja tarkkailla mitä ympäristössä tapahtuu unohtamatta perehtymistä historiaan. Vain menneisyyttä opiskelemalla voi ymmärtää Puolan polarisaation lujuutta niin kansalaisyhteiskunnan ja valtion, konservatiivien ja liberaalien kuin maaseudun ja kaupungin kesken.
Kirjassa esitellään monia kiinnostavia puolalaisratkaisuja tämän päivän ongelmiin. Niistä Suomi voisi ottaa esimerkkiä, vaikkapa säätämällä nyt kulttuuria auttavan lain, joka mahdollistaa jokaisen ohjaamaan osan tuloistaan verotusta keventämällä haluamalleen yleishyödylliselle taholle. Kirjan loppuun tekijät ovat vielä erikseen koonneet Puolan kokemuksistaan neuvoja Suomelle. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia, joista voi olla toki eri mieltä.
Stenström on historioitsija. Hänkin tuntee maan Puolassa asuneena, mutta on myös istunut arkistoissa ja kutoo lukuisista eri lähteistä selkeän kaaren Puolan lähimenneisyydestä. Samalla hän valottaa lukijalle Suomen lähihistoriaa, koska hänen päämotiivinsa on ollut tutkia maiden välistä yhteistyötä. Se on pitkäaikaista ja moniulotteista mutta jäänyt suomalaisille varsin tuntemattomaksi.
Työn jälki on ansiokasta myös siksi, että Stenström kehystää maiden välisen yhteistyön kuvailemalla maailmanpolitiikan suuria virtauksia. Näin lukijalle syntyy ymmärrettävä käsitys eri vuosikymmenten tapahtumien syistä ja seurauksista sekä maiden riippuvuuksista kansainvälisestä politiikasta. Stenströmillä on myös kiitettävästi aineistoa, jota ripottelee sinne tänne ja näin tyydyttää lukijan uteliaisuutta.
Stenströn kertoo miten Suomi piti toisen maailmansodan jälkeen paineista huolimatta vapaudestaan ja demokratiastaan kiinni kun taas Puola oli sidottu Neuvostoliittoon. Monet suomalaispoliitikot halusivat 1980-luvun alussa antaa tukensa Lech Walesan solidaarisuusliikkeelle. Se ei ollutkaan helppoa. Virkamiehet vastustivat yhdistyksen rekisteröintiä, ulkoministeriössä vartioitiin maan virallista ulkopolitiikan liturgiaa.
Stenström ottaa esimerkiksi valtakunnan kakkosmies Johannes Virolaisen, joka uhmasi pitkään Suomen virallista ulkopolitiikkaa, eikä totellut ulkoministeriön kehotusta hylätä vierailukutsu Puolaan vaikka tekeytymällä sairaaksi. Virolainen oli jo 1960-luvun lopulla ennen Tšekkoslovakian kriisiä päässyt Puolan matkallaan hyvin perille siitä, miten syvällä venäläisyysvastaisuus eli puolalaisen kansan kollektiivisessa mielessä.
Avoimuus ja tutustuminen toisiin kannattaa. En aio lentää kohteeseeni Berliinin kautta. Luotan Puolan kykyyn olla koko ajan hereillä Venäjän suhteen.
Tytti Isohookana-Asunmaa
valtiotieteen tohtori, Oulun yliopiston dosentti