Lähi-idän nykyinen sota ei alkanut siitä, että Yhdysvallat ja Israel iskivät Iraniin ja Iran vastasi ohjuksilla. Se alkoi paljon aiemmin – vuosikymmeniä sitten, kun alueen poliittiset haavat jäivät hoitamatta ja niiden ympärille kasvoi kokonaisia valtajärjestelmiä. Khamenein kuolema teki tästä kaikesta näkyvää, mutta ei uutta. Se vain repi auki sen, minkä monet Lähi-idässä ovat tienneet jo pitkään: varjokamppailu on muuttunut avoimeksi sodaksi, eikä kukaan enää hallitse sen logiikkaa.
Palestiinan kysymys on tämän tarinan pitkä varjo. Se on ollut alueen politiikan keskusakseli vuodesta 1948, ja jokainen epäonnistunut rauhanprosessi on jättänyt uuden kerroksen katkeruutta. Gazan sodan jälkeen tämä varjo ei ole lyhentynyt, vaan pidentynyt. Palestiinalaisten kokema epäoikeudenmukaisuus on ollut polttoaine, jota alueelliset toimijat – Iran etunenässä – ovat käyttäneet omiin tarkoituksiinsa. Israelin turvallisuusajattelu taas nojaa syvälle historiaan, holokaustin muistiin ja siihen kokemukseen, että olemassaolo on aina ehdollista. Kun nämä kaksi traumaa törmäävät, kompromissit muuttuvat lähes mahdottomiksi.
Libanon on toinen näyttämö, jossa historia ei koskaan pysy menneisyydessä. Hassan Nasrallah oli vuosikymmeniä Iranin vaikutusvallan tärkein jatke Välimeren rannikolla – karismaattinen johtaja, joka teki Hizbollahista sekä sotilaallisen että poliittisen voiman. Hänen salamurhansa syksyllä 2024 ei ollut vain isku yhdelle miehelle, vaan koko sille järjestelmälle, jossa Iran ulkoistaa pelotteensa liittolaisilleen. Se oli viesti: mikään ei ole koskematonta. Mutta se oli myös riski: Hizbollahin uusi johto on impulsiivisempi, sidotumpi Teheraniin ja vähemmän kiinnostunut Libanonin sisäisestä tasapainosta.
Rafik Haririn murha vuonna 2005 oli toisenlainen viesti, mutta yhtä tuhoisa. Hariri edusti visiota Libanonista, joka olisi moderni, avoin ja suhteellisen itsenäinen. Hänen murhansa paljasti, kuinka syvälle Syyrian ja Iranin vaikutus oli juurtunut Libanonin poliittiseen järjestelmään. Kansainvälinen tuomioistuin osoitti Hizbollahin jäsenten vastuun, mutta ei kyennyt muuttamaan todellisuutta. Libanon jäi halvaantuneeksi valtioksi, jossa kaikki tietävät totuuden, mutta kukaan ei pysty toimimaan sen mukaan. Haririn ja Nasrallahin murhat ovat kuin kaksi eri kielioppia samasta konfliktista: toinen puhuu valtionrakennuksesta, toinen aseellisesta vastarinnasta. Molemmat vaiennettiin väkivallalla.
Kun katsomme nykyistä Iran–Israel–USA-sotaa, näemme, miten nämä kerrokset nousevat pintaan yhtä aikaa. Iranin "vastarinta-akseli" on suora jatkumo 1980-luvun Libanonin sisällissodasta ja Iranin vallankumouksen vientipolitiikasta. Israelin pelko Iranin ydinaseesta on jatkumoa vuosikymmenten kokemukselle siitä, että sen olemassaolo ei ole itsestäänselvyys. Ja Iranin halu laajentaa vaikutusvaltaansa on jatkoa vallankumouksen alkuperäiselle ideologialle: vastustaa lännen hegemoniaa ja rakentaa omaa alueellista järjestystä.
Khamenein kuolema avasi valtatyhjiön, joka tekee Iranista arvaamattomamman. Israel näkee tilaisuuden heikentää Iranin sotilaallista kykyä pysyvästi. Yhdysvallat toimii sekä liittolaisena että omien strategisten intressiensä ajajana. Libanon taas on jälleen kerran geopoliittinen kaivo, johon kaikki alueen jännitteet valuvat – ja jossa ne muuttuvat sisäiseksi kriisiksi.
Sota ei leviä siksi, että joku niin suunnittelee. Se leviää, kun kukaan ei ajoissa pysäytä eskalaation logiikkaa. Tällä hetkellä jokainen isku on enemmän kuin sotilaallinen operaatio: se on signaali, testi, viesti. Israel puhuu Teheranille, Washingtonille ja omalle kansalleen. Iran puhuu liittolaisilleen, omalle väestölleen ja niille, jotka kokevat lännen hegemonian ahdistavana. Jokainen viesti lisää riskiä väärinymmärrykselle, ja väärinymmärrys on Lähi-idässä usein sodan todellinen sytyke.
Eurooppa katsoo tätä kaikkea sivusta, mutta ei ulkopuolelta. Sen kaduilla näkyvät Lähi-idän konfliktien heijastumat, sen diplomatia on sidoksissa Yhdysvaltoihin, ja sen historia on osa Palestiinan kysymyksen juurisyitä. Ja ne, jotka ovat olleet alueella rauhanturvaajina – Libanonissa, Irakissa, Afganistanissa, Bosniassa, Eritreassa – tietävät, että geopoliittiset kartat eivät kerro koko totuutta. Ne eivät kerro pelosta, ylpeydestä, häpeästä, kunnian tunteesta. Ne eivät kerro siitä, miten nopeasti paikallinen kipinä voi muuttua kansainväliseksi kriisiksi.
Nykyinen sota ei ole poikkeama. Se on järjestelmän looginen seuraus – järjestelmän, jossa ratkaisematon Palestiinan kysymys, Libanonin hauraus, Iranin vallankumouksen perintö ja Israelin eksistentiaalinen turvattomuus ruokkivat toisiaan. Niin kauan kuin poliittinen mielikuvitus ei kykene kuvittelemaan vaihtoehtoa, jossa turvallisuus ei perustu pelkkään pelotteeseen ja identiteetti ei perustu viholliskuvaan, eskalaation logiikka pysyy voimassa. Kysymys ei ole enää siitä, kuka iskee seuraavaksi. Kysymys on siitä, pystyykö kukaan enää pysäyttämään liikkeen, joka on lähtenyt liikkeelle vuosikymmeniä sitten – ja joka nyt kiihtyy kohti maailmaa, jossa voima on ainoa kieli, jota kukaan kuuntelee.
Henry Helakorpi
oululainen entinen rauhanturvaaja ja Suomen Rauhanturvaliiton (nyk. Suomen Ulkomaanoperaatioiden Veteraaniliitto ry) hallituksen jäsen 2010–2020