Suomi oli 2000-luvun alussa maailman kustannustehokkain perusopetuksen järjestäjä maailmassa: keskimääräisillä OECD-kustannuksilla saimme maailman parhaat osaamistulokset. Myös oppilaiden hyvinvointi oli hyvällä tasolla. Ei enää.
Aikaisemmin koulut ja pedagogiikka joustivat eri alueiden ja alakoululaisten lasten tarpeiden mukaan. Voittava joukkue päätettiin kuitenkin hajottaa. Säästöjen nimissä ajettiin sisään ”uusi, uljas reformi”: kun ennen mentiin lapsi edellä, niin nyt mennään kiinteistö edellä – lapset raahautukoot perässä.
Termistä ”lähikoulu” on tullut kiusallinen käsite voimassa olevan substanssilainsäädännön sekä virallisesti lausuttujen tavoitteiden vuoksi. Ristiriita kirjoitetun lain ja sen soveltamisen välillä on ollut huutava. Nyt samaa keskitettyä bulkkimassakoulua tarjotaan kaikille lapsille.
Ja kun keskittämisvimmaan isketään vielä heikosti toteutettu inkluusio-reformi, on laadukkaasta koulusta tai oppi- ja kasvuympäristöstä enää turha puhua. Massakouluissa oppilaiden oireilu ja asosiaalinen käyttäytyminen lisääntyy eikä niissä viihdy henkilökuntakaan (muun muassa THL/ kouluterveyskyselyt; Suomen Rehtorit ry., MTV & co/rehtorikysely 2022 ja 2024; OPA 2022 -kysely; OAJ:n työolobarometrit).
”Meillä säästetään seinissä ja panostetaan opetuksen laatuun” -tyyppiset eufemismit ovat kaikuneet kuntakentillä. Kuitenkin oppilaiden osaaminen ja hyvinvointi ovat olleet jo pitkään jatkuneessa alamäessä. Vaikka suomalaisten lasten osaaminen on vielä OECD-maiden keskitason yläpuolella, on Suomi ollut kaikkein jyrkimmässä laskussa (PISA, PIRLS, TIMSS).
Samalla myös kalleimmat peruspalvelukustannukset, lasten korjaavat sote-menot, ovat nousseet jyrkästi. Lasten ja nuorten psykiatriset hoitopaikat ovat tukossa, eivätkä ne pysty edes palvelemaan kaikkia tarvitsijoiden joukkoa. Opiskelijahuoltohenkilöstöä on rekrytoitu koko ajan lisää, mutta mikään ei tunnu riittävän korjaamaan pahentuvaa tilannetta.
Suomessa oli 30 vuotta sitten noin 5 000 peruskoulua. Tänä vuonna koulujen lukumäärä laskee jo alle 2 000:n. Suomessa on nyt saman verran perusasteen kouluja kuin 1800-luvun lopussa. 30 vuodessa peruskouluista on lakkautettu 59 prosenttia. Samana aikana peruskoululaisten määrä on vähentynyt 4 prosentilla.
Lakkauttamiset eivät ole olleet oikeasuhtaisia eivätkä yhdenvertaisia. Eivät lähimainkaan. Lakkautukset ovat pääsääntöisesti koskeneet kuntien vähemmistöalueita. Maaseutualueiden kouluista on lakkautettu tänä aikana 96 prosenttia. Maamme lapsista (alle 18 vuotta) kuitenkin peräti 26 prosenttia asuu maaseudulla, eli yhteensä 273 000 lasta (Tilastokeskus 2022).
Vain noin 1/3 koululakkautuksista ovat olleet perusteltavissa. Todellisuudessa enemmistö lakkautetuista kouluista ovat olleet elinkelpoisia kouluja – lähialueensa lapsille ja perheille elintärkeitä hyvinvointidynamoja.
Aggressiivisilla koululakkautuksilla julkinen valta on myös kiihdyttänyt lapsimäärän vähenemistä Suomessa. Oikeusvaltion kulissin takana on pyritty kapea-alaisesti kohti metropoli-Suomea. Väki on haluttu savustaa kasvukeskuksiin.
Kasvukeskuksissa naisten kokonaishedelmällisyysluku on selvästi pienempi kuin väljemmillä alueilla. Esimerkiksi Helsingissä se on Suomen pienimpiä, 1,13, kun koko maan luku on 1,35.
Kun vielä 20 vuotta sitten suurimman koululakkautusryhmän muodostivat alle 30 oppilaan koulut, niin nykyään suurimman koululakkautusryhmän muodostavat jo yli 100 oppilaan koulut. Miksi? Koska koululakkautuksesta on tullut refleksinomaisesti käynnistyvä automaattiskripti aina, kun etsitään säästökohteita.
Lähikoulujen lakkauttamisesta lapsille aiheutuvaa kärsimystä on vielä lisätty koulukuljetusreittien ”optimoinneilla”: säästöjen nimissä koulukuljetusreittejä on pidennetty maksimiinsa niin, että moni koulukuljetusreitti kestää juuri ja juuri alle laissa mainitun maksimirajan 2,5 tuntia päivässä. Perusopetuslain maksiminormista on tullut tavoitenormi. Näin oppilaan jopa alle 10 kilometrin koulumatka saattaa kestää lähemmäs 2,5 tuntia päivässä.
Cambridgen yliopistossa tehdyn tutkimuksen (2020, professori Anna Vignoles & co) mukaan oppilaiden osaamistaso laski 14 prosenttia jo vähän yli puolen tunnin koulumatka-ajan seurauksena.
Lasten yhdenvertaisia sivistyksellisiä perusoikeuksia on loukattu törkeällä tavalla. Oikeuslaitoksemme on katsonut tätä menoa halvaantuneena. Vähemmistöalueen lapsilta on viety perusoikeus myös hyvään oikeusturvaan. Tällainen oikeuskohtelu voi olla mahdollista demokratuurissa, mutta sen ei pitäisi koskaan olla mahdollista perustuslaillisessa demokratiassa. Ääni on ollut demokratian, mutta kädet diktatuurin.
Kyseessä on ollut arvoton, eufemismeihin perustunut näytelmä, jossa ”kouluverkkoa on tarkasteltu” ”pakottavien rakenteellisten uudistusten” nimissä. Keskittäminen ja suuruuden ekonomia on nostettu ideologiaksi, joka konformistisesti on karttanut kaikkea sitä vastaan nousevia tutkimuksia, faktoja ja havaintoja ikävistä heijastusvaikutuksista.
Ilman tutkimuksia reformi on ollut helppo myydä enemmistöalueilla asuville äänestäjille – saadaan näppärästi kunnan pelastavat säästöt ilman, että enemmistöaikuisille aiheutetaan tuskaa. Itsepetos on saanut jatkua vuosikausia. Säästöjen sijaan on saatu alati paisuvat kustannukset.
Jo Charles Darwin (1809–1882) taisteli vahvistusharhaa vastaan; hän pakotti itsensä toimimaan niin, että hän voisi luopua jokaisesta hypoteesista, rakkaimmastakin, heti kun tosiasiat näyttävät puhuvan sitä vastaan. Suomalaiset päättäjät, ministeriöt ja talousasiantuntijat ovat vahvistusharhassaan ja arvovaltaansa suojellessaan ohittaneet tosiasiat ja estäneet, jos mahdollista, kaiken koululakkautustutkimuksen.
Tilastokeskuksen mukaan kaikista koulutusasteista ylivoimaisesti eniten opetuskustannukset ovat nousseet – vastoin esitettyjä hypoteeseja – perusopetuksessa. Koulutuksen arviointikeskuksen (KARVI) marraskuussa 2022, vetoomuksen johdosta, julkaisema ensimmäinen laaja selvitys koululakkautuksista toi selvästi esiin, että metsään on menty pahasti.
Viimeistään tämän arvioinnin olisi pitänyt herättää päättäjät, mutta ei, ”… ollaan ihan hys-hys vaan, niin kyllä se kohta unohtuu”. Häpeällistä. Totuutta ei haluta eikä sitä kestetä. Konformistista biasta pahimmillaan.
KARVIn arvioinnin merkittävin anti nousee sen 100-sivuisesta ”Kouluverkkomuutosten elinvoimavaikutukset” -tutkimusliitteestä, jonka toteutti aluekehittämistoimisto MDI Public oy. Perusteellisen tutkimuksen tärkeimmät johtopäätökset ovat suorina lainauksina seuraavat: 1) Koululakkautuksista ei synny säästöjä, 2) Koululakkautukset eivät ratkaise elinvoiman tilaa vaan pahimmillaan heikentävät elinvoiman kehitysnäkymiä, 3) Koululakkautukset betonisoivat negatiivisen kehityskulun, 4) Koulutusmenot kasvoivat maltillisimmin vain vähäisiä kouluverkkomuutoksia tehneissä maaseutukunnissa, 5) Suuria tai erittäin suuria kouluverkkomuutoksia tehneissä kunnissa menot kasvoivat merkittävästi voimakkaammin etenkin lasta kohden laskettuna.
Olisiko aika oikeuden toteutumiselle ja totuuden esiin kaivamiselle? Kysyn myös, miten julkinen valta, valtio ja kunnat, aikovat hyvittää aggressiivisista elinkelpoisten koulujen lakkautuksista kärsineille lapsille heidän kokemansa perusoikeusloukkaukset? Miten tilanne aiotaan korjata nykyisten ja tulevien lapsisukupolvien osalta? On tullut aika.
Kari Lehtola
opetustoimen ylitarkastaja emeritus, Lahti