Kehtaako 45 minuutin keikasta pyytää sata euroa per soittaja? Entä 15 minuutin keikka, suostuuko sellaisesta kukaan maksamaan? Tuo asiakas maksoi keikasta viimeksi vain pari kymppiä, kehtaako siltä pyytää tällä kertaa enempää? Muun muassa tällaisia kysymyksiä nousi esiin vasta perustetun Trio Elisén markkinointipalaverissa.
Kolmikollamme on yli vuosikymmenen mittainen kokemus omista instrumenteistaan, esiintymisestä ja yhteissoitosta. Jokaiselta löytyy jos minkälaista tutkintoa niin soittamisesta kuin musiikin teoriasta. Jokainen trion jäsen on osaava muusikko.
Musiikkimme on laadukasta. Siitä ei vain suostuta maksamaan. Musiikin ja kulttuurin arvostuksesta, tai pikemminkin sen puutteesta, keskusteltiin kiitettävän paljon koronan aikoihin. Tajuttiin, kuinka voimaannuttava selviytymiskeino musiikki oli vaikeassa tilanteessa, kuinka hienoa työtä muusikot tekivät, kun toivat omalla osaamisellaan arvoa ja parempaa elämänlaatua ihmisten hankalaan arkeen. Tilanteen palatessa lähemmäksi normaalia on myös kulttuurin ja musiikin arvostus palannut lähelle, no, normaalia.
Jokin tämän yhteiskunnan arvoissa on vinksallaan silloin, kun työtä ja sen tekijää ei arvosteta. Ahaa, mutta ehkä juuri sen takia musiikkia ja sen tekijöitä ja esittäjiä ei arvosteta: musiikkia ei pidetä oikeana työnä eikä muusikkoutta oikeana ammattina.
Muusikoita pyydetään esiintymään ilmaiseksi, sillä “kyllähän se siinä sivussa menee, kun osaat jo soittaa ja biisikin on tuttu”. Musiikkia tulisi ilmeisesti esittää talkoovoimin, ruokapalkalla, hyväntekeväisyytenä tai sitä niin sanottua näkyvyyttä vastaan. Valitettavasti sillä, että ihmiset hetken ajan tietävät, että osaat soittaa, ei tuoda ruokaa pöytään tai makseta vuokraa.
No mitä muusikoille sitten pitäisi maksaa? Muusikkojen liiton mukainen keikkakohtainen palkkio esimerkiksi ravintolaympäristössä on noin karkeasti 200 euroa per soittaja. Jos kuvitellaan, että vaikkapa ammattipianisti kävisi soittamassa tällaisia keikkoja eri ravintoloissa kaksi kertaa viikossa, jää pianistille siltikin käteen vain 1 600 euroa. Tähän ei tietenkään lasketa mukaan sitä suurta tuntimäärää, jonka pianisti käyttää ohjelmistonsa harjoittelemiseen tai uuden ohjelmiston etsimiseen.
Ymmärrän toki, että tässä musiikkia halvalla soittavien musiikin suoratoistopalvelujen maailmassa voi livemusiikista maksaminen tuntua turhalta, jopa ylellisyydeltä. Mutta palataanpa taas korona-aikaan. Eikös livemusiikki ollut silloin kaikkien toiveissa?
Suhtautuminen muusikoihin ja musiikkiin ammattina on kaksijakoinen. Toisaalta musiikin tekijöitä ja etenkin heidän musiikillisia taitojaan niin musiikin tekemisessä kuin esittämisessä arvostetaan suuresti, mutta tuo arvostus ei tunnu realisoituvan yhteiskunnallisella tasolla. Eli siinä, että muusikoille maksettaisiin palkkaa samalla tavalla kuin jokaiselle muullekin, joka tekee työnsä lujalla ammattitaidolla. Ihailijoita, selkääntaputtelijoita ja kehujia kyllä riittää. Mutta riittävätkö selkääntaputukset elantoon?
Riikka Jämsén
muusikko, opiskelija
Oulu