Kaupunkikulttuurille ei ole yleispätevää määritelmää. Sillä viitataan asioihin, joita kaupungeissa yleensä tehdään. Ulkona syöminen, kahviloissa ja baareissa istuskelu, kulttuuritapahtumat ja nykyään erikoisliikkeissä käyminenkin ovat toimintaa, jota on laajasti tarjolla vain tiheään asutuissa keskuksissa. Agraarisen arvopohjan kautta kaupunkielämää on pidetty myös turhana ja paheellisena, mutta sen kansantaloutta vahvistavaa vaikutusta on mahdotonta kiistää.
Suomessa vireiden kaupunkikeskusten syntyminen on ollut haasteellista. Kaupungistuminen alkoi useimpiin muihin eurooppalaisiin valtioihin verrattuna varsin myöhään, toisen maailmansodan jälkeen. 1990-luvun alussa länsinaapurimme kaupungistumisaste oli yli 80 prosenttia, Suomessa noin 65 prosenttia. Suomi on Euroopan maaseutumaisin maa, sillä pinta-alastamme maaseuduksi lasketaan jopa 95 prosenttia.
Vääjäämätöntä kaupungistumiskehitystä on haluttu jarruttaa. Kyselyissä yli puolet suomalaisista haluaisi valtion hidastavan kaupungistumista. Suomi onkin ollut voimakkaan aluepolitiikan maa, jossa ei ole epäröity käyttää rahaa maaseudun tukemiseen.
Muuttoliikettä on yritetty edelleen kääntää. Marinin hallitus tarjosi hyvityksiä opintolainoihin niille, jotka muuttavat valmistuttuaan haja-asutusalueille samaan aikaan kun talouskasvun veturit eli kaupungit kärsivät työvoimapulasta. Tällaisten hankkeiden kansantaloudellisista vaikutuksista puhutaan liian vähän.
Suomalaisesta kaupunkikulttuurista ja sen taloudellisista vaikutuksista puhuttaessa on syytä tarkastella, millaisiksi suomalaiset kaupungit verraten myöhään syntyessään muodostuivat.
Oulu on hyvä esimerkki. Vain 10 prosenttia Oulun asukkaista, 22 000 ihmistä, asuu keskustan suuralueella. Tämä on suomalaiselle kaupungille tyypillistä. Kaupunkirakenne selittää uinuvan keskustan, jossa väestöntiheys ei riitä tehokkaiden palveluklusterien muodostumiseen.
Ravintoloiden määrä on hyvä urbanisoitumisen mittari, koska kaupungeissa ne ovat tyypillisimpiä ajanviettopaikkoja. Oulussa on matkailusivusto Tripadvisorin mukaan n. 180 ravintolaa. Väkiluvultaan pienemmässä, mutta Oulua huomattavasti tiiviimmässä Turussa on 320 ja Helsingissä peräti 1600 ravintolaa.
Keski-Euroopassa luvut ovat vielä paljon suuremmat asukasta kohden. Turismi auttaa, mutta ennen kaikkea paikallisten oma ulkona syömisen kulttuuri. Tiiviisti rakennetussa kaupungissa palvelut ovat kodin laajennusosa ja niitä hyödynnetään aktiivisesti.
Historialla on merkitystä. Rakennemuutosten pakottamana muuttaneet ihmiset halusivat töitä, eivät kaupunkielämää. Iso osa kaupungeista rakennettiin 1950–70-lukujen metsälähiöihanne ja autoilun ehdot mielessä. Keskustojen kehittämistä ja kaupunkikulttuurin tukemista ei nähty arvokkaana.
Vaikka ihmisiä olisi kaupungin rajojen sisällä paljonkin, väljä rakenne synnyttää pelloille monitoimimarketteja, jotka vähentävät keskustoissa käymisen tarvetta. Vaikka suomalaisten asumistoiveet ovat jonkin verran urbanisoituneet, kasvavia kaupunkeja kaavoitetaan edelleen lähiövetoisesti. Suurin osa suomalaisista haluaa omakotitalon rauhaa.4
Kaupunkikulttuurin edistämistä hidastaa myös Suomen ilmasto. Talvella säät ovat sellaiset, että ihmiset liikkuvat paikasta A paikkaan B ulkona turhaan oleskelematta. Ihmisten väliset yhteydet vähenevät, ulkona tapaamisen kulttuuri on vieras ja kun joukkoliikennettäkin on vaikea harvaan asutuilla alueilla järjestää, suomalaiset pysyvät lähiöissään. Tällä on suora vaikutus kaupungin taloudelliseen vireyteen, jota voi mitata esimerkiksi palveluiden määrällä.
Tyypillinen kaupunkien keskustan asukas on korkeasti kouluttautunut nuori aikuinen. Sellaiset ovat halutuimpia myös työperäisestä maahanmuutosta ja maan sisäisestä muuttoliikenteestä puhuttaessa. Suomessa usein ihmetellään, miksi verrokkimaidemme Ruotsin ja Norjan vetovoima on niin paljon Suomea korkeampi – esimerkiksi Tukholma ja Oslo kuuluvat nopeimmin kasvaviin eurooppalaisiin kaupunkeihin.
Molemmissa panostetaan vahvasti kaupunkikulttuuriin, siinä missä ilmasto on melkein yhtä brutaali kuin meilläkin. Suomessa keskustan kehittämisen taloudelliset edut on huomattu parhaiten Tampereella ja se onkin toistuvasti maan vetovoimaisin kaupunki eri mittauksissa.
Kulttuuripääkaupunkihanke voisi tarjota hyvän aloituspisteen Oulun vetovoiman kohentamiselle, mutta sen rinnalle tarvitaan investointeja kaupungin keskustaan ja sen laajentamiseen. Valtionkin tasolla kaupungistumisen taloudelliset mahdollisuudet tulisi tunnustaa. On yksipuolista ja haitallista nähdä kaupungistumisessa vain ongelmia.
Janne Metsänheimo
lukion historian ja yhteiskuntaopin lehtori, filosofian maisteri (tieteiden ja aatteiden historia)