On vaikea olla eri mieltä siitä, että opiskelijoissa on maamme tulevaisuus. Viime viikkoina opiskelijat ovat lähteneet laajalla rintamalla eri yliopistoissa ja lukioissakin osoittamaan mieltään heidän taloudellista ja muuta asemaansa huonontavia hallituksen kaavailemia uudistuksia vastaan. Liikehdintä näyttää edelleen leviävän.
Osa reaktioista ymmärrettävää protestointia vastaan ei kestä kriittistä tarkastelua. Vaatimuksia ei tee perusteettomiksi se, että suuri osa aktivisteista lienee mielipiteiltään poliittisen keskiviivan vasemmalla puolella. Tai se, että vain pieni osa opiskelijoista osallistuu konkreettisesti valtauksiin.
Huonoimmasta päästä olevissa kommenteissa vanhempien ikäluokkien edustajat muistelevat omia opiskeluaikojaan ja sitä, kuinka silloin selviydyttiin opinnoista tarvittaessa kovalla työllä ilman mielenosoituksia.
Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että kokemusasiantuntijuus ja jälkiviisaus eivät oikein riitä, kun yhteiskunnallinen tilanne on erilainen.
Tällaiset protestit ovat aina vakava hälytysmerkki demokratian tilasta huolta kantaville. Näen opiskelijoiden mielenilmauksissa aidon huolen siitä, romuttavatko uudistukset edelleen mahdollisuuksien tasa-arvoa, joka on ollut muutoinkin heikentynyt muun muassa todistusvalinnan liiallisen lisäämisen myötä.
Jos yliopistoihin ja korkeakouluihin valikoituu entistäkin varmemmin niin sanotusti hyväosaisten perheiden lapsia, johtaa se sosiaalisten asemien periytymiseen, joka on yhteiskunnallisesti ongelmallinen ilmiö, koska sen kääntöpuolena on heikompiosaisten perheiden lasten vähäisempi kouluttautuminen. Terveen yhteiskunnan merkki on tosiasiallinen mahdollisuus sosiaaliseen nousuun koulutuksen kautta.
Näin nähtynä opiskelijoiden kritiikki kohdistuu miltei yhtä voimakkaana edellisiin hallituksiin, joiden ajaman koulutuspolitiikan saldo näyttää perin huonolta.
Jos ja kun kysymys on mahdollisuuksien tasa-arvosta, suomalaisen yhteiskunnan menestystarinan ytimestä, pitäisi opiskelijoiden liikehdintä nähdä tässä laajemmassa viitekehyksessä.
Ymmärrän hyvin sitä, että opiskelijoita raivostuttaa, kun yliopistojen johto ei riittävän vahvasti asetu heidän tuekseen. Opiskelijat oppivat kuitenkin tämän kokemuksen kautta sen, mikä yliopistoilla hyvin tiedetään: vuoden 2010 yliopistolain jälkeen yliopistojen johto kumartaa ministeriön ja hallitusten suuntaan mieluummin kuin taistelee opiskelijoiden tai yliopistoyhteisön jäsenten puolesta.
Jukka Kekkonen
oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori, emeritus, Helsingin yliopisto