Helmikuun 20. päivänä vietetään sijaishuollon juhlapäivää. Se on perusteltu hetki arvioida, miten Suomi kantaa vastuunsa lapsista, joiden kasvuympäristö on vaatinut viranomaisten väliintuloa.
Olen kulkenut lastensuojelun polun lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, avohuollon tukitoimista sijaishuollon eri vaiheisiin ja jälkihuoltoon saakka. Tämä kokemus ei ole ainoastaan henkilökohtainen tarina, vaan näköalapaikka järjestelmään, jossa oikea-aikainen ja riittävä tuki ratkaisee, rakentuuko nuoren tulevaisuus vai alkaako uusi haavoittuvuuden kierre.
Nyt tätä ratkaisevaa vaihetta ollaan heikentämässä. Hallituksen päätös laskea jälkihuollon ikärajaa 25 vuodesta 23 vuoteen sekä Kelan linjaus, jossa opintolaina nähdään ensisijaisena toimeentulon muotona, muodostavat kokonaisuuden, joka lisää riskiä juuri siinä vaiheessa, jossa investoinnin pitäisi alkaa tuottaa.
Pohjois-Pohjanmaalla ja laajemmin Pohjois-Suomessa itsenäistyminen tapahtuu usein maantieteellisesti kaukana tukiverkostoista. Opiskelu edellyttää muuttoa, asumiskustannukset ovat merkittäviä ja välimatkat pitkiä. Jälkihuollon tehtävä on ollut toimia siltana, joka varmistaa, ettei nuori putoa tyhjän päälle.
Arviot syrjäytymisen kustannuksista ovat pysäyttäviä. Sekä Valtiontalouden tarkastusvirasto että Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ovat tuoneet esiin, että yhden nuoren syrjäytyminen voi maksaa yhteiskunnalle elinkaaren aikana yli miljoona euroa. Jälkihuolto on juuri se vaihe, jossa sijoituksen aikana tehty inhimillinen ja taloudellinen panostus joko turvataan tai menetetään.
Ikärajan laskeminen tuottaa lyhyellä aikavälillä säästöä budjettirivillä. Pitkällä aikavälillä se kasvattaa todennäköisyyttä, että kustannukset palaavat moninkertaisina toimeentulotukena, mielenterveyspalveluina ja menetettynä työpanoksena.
Opintolaina toimii monelle nuorelle investointina tulevaisuuteen. Sijaishuollon taustaiselle nuorelle lähtökohdat eivät kuitenkaan ole samat kuin niillä, joilla on perheen taloudellinen ja henkinen turvaverkko. Tutkimus osoittaa, että sijaishuollosta itsenäistyvillä nuorilla on keskimääräistä korkeampi riski keskeyttää opintoja ja kohdata mielenterveyden haasteita.
Tässä tilanteessa velka ei ole neutraali taloudellinen instrumentti, vaan kuormitustekijä. Jos toimeentulon ehtona on lainan nostaminen, osa nuorista saattaa jättää koulutuksen kokonaan aloittamatta. Se on ristiriidassa sen tavoitteen kanssa, että Suomen osaamistasoa tulisi nostaa. Kyse ei ole erityiskohtelusta, vaan lähtökohtien tasoittamisesta.
Kun yhteiskunta ottaa lapsen huostaansa, se tekee poikkeuksellisen vahvan päätöksen. Silloin vastuu ei voi päättyä hallinnolliseen rajaan. Aikuisuuteen kasvaminen ei tapahdu yhdessä yössä eikä ilman tukea niillä, joilta puuttuu perheen tarjoama turvaverkko.
Jälkihuollon resursseja ja ikärajaa on tarkasteltava investointina, jolla on tutkitusti korkea yhteiskunnallinen tuotto. Pohjois-Suomessa meillä ei ole varaa menettää yhtäkään nuorta siksi, että tuki loppui kriittisimmässä vaiheessa.
Jonne Pankinaho
Oulu