Tuija Mäkinen. Kalevan pitkäaikainen tekninen toimitussihteeri Tuija Lyyli Irene Mäkinen kuoli Oulussa tammikuun 9. päivä 2026. Hän oli syntynyt 12. syyskuuta 1956 Revonlahdella maatalon vanhimpana lapsena.
Jo hyvin varhain Tuija Mäkisen ansiolista alkoi täyttyä toimitusosaston luottamustoimista. Hän oli muun muassa pitkäaikainen pääluottamusmies, joka joutui vielä ennen eläköitymistään vaikeisiin paikkoihin yt-neuvottelujen tullessa tutuksi myös Kalevan lehtitalossa.
Työtoverit luottivat Tuijaan, ja hänen asiantuntemustaan arvostettiin. Kahdenkeskisiksi tarkoitetut tiedot myös pysyivät sellaisina.
Oman toimitusosaston lisäksi Mäkinen otti pian harteilleen journalistien asioiden parantamisen laajemminkin. Vuonna 1983 hänet valittiin ensimmäisen kerran Pohjois-Suomen sanomalehtimiesyhdistyksen sihteeriksi ja vuonna 1987 rahastonhoitajaksi.
Sittemmin Pohjois-Suomen journalistit ry:ksi (Pojo ry) nimensä muuttaneessa yhdistyksessä hän toimi aktiivisesti elämänsä loppuun asti.
Mäkinen nimitettiin vuonna 1994 Kalevan ensimmäiseksi tekniseksi toimitussihteeriksi. Hänen tehtävänään oli valita lukuisista painon ajo-ohjelmista tarkoitukseen sopivin ja taloudellisin vaihtoehto.
Tuijalla oli taito solmia hyvät suhteet eri osastojen välille. Aikana, jolloin Kalevan toimitalossa oli yli 400 työntekijää, hän tunsi heistä useimmat vähintään nimeltä.
Vastuullisen työn vastapainoksi Mäkinen nautti ihan jostain muusta: runoudesta. Siitä pääsivät hänen ystävänsäkin osalliseksi.
Tuija rakasti lahjojen antoa ja muisti pienimmätkin merkkipäivät. Ja aina päivänsankari sai myös kortin, johon oli valittu juuri hänelle ja hänen elämäntilanteeseensa sopivat säkeet.
Mäkinen jäi pois päivätyöstä vuonna 2018 ja eläkkeelle pari vuotta myöhemmin. Eläkepäivistä ei tullut sellaisia kuin yhdessä suunnittelimme.
Ensin kuviot sotki korona, ja kun siitä päästiin, todettiin Tuijalla pitkälle levinnyt syöpä keväällä 2023.
Tyylilleen uskollisena hän ei jäänyt kohtaloaan voivottelemaan vaan päätti elää täysillä sen ajan, jonka vielä sai.
Konserttilippuja oli varattu tämän vuoden marraskuulle asti. Vielä viime metreillä hän suunnitteli kotiinsa pientä remonttia, aikoipa juhlia kunnolla syksyllä koittavia 70-vuotispäiviäänkin.
Oulun yliopistollisessa sairaalassa saamaansa hoitoon hän oli tyytyväinen, vaikka hän kritisoi suorin sanoin hoitoon pääsyn vaikeutta. Kun hän oli päässyt sisään, hän koki, että hoito oli parasta, mitä olla saattoi.
Mäkistä lohdutti kovin henkilökunnan myötäelävä asenne, ja hän muisti siitä myös heille mainita. Erityisen ylpeä hän oli siitä, että pystyi hoitojensa kautta olemaan avuksi syöpätutkimuksessa ja toivoakseen myös uusien hoitomenetelmien kehittämisessä.
Omia lapsia Mäkisellä ei ollut, mutta hän avasi sylinsä ja sydämensä lähipiirin jälkikasvulle. Lopulta Tuijalla olikin melkoinen lapsikatras.
Lapset kasvoivat aikuisiksi, mutta lämpimät ja läheiset suhteet säilyivät loppuun asti. Saipa hän vielä senkin ilon, että näki uuden polven aloittavan kasvuaan.
Vähintään kerran kesässä teimme Tuijan kanssa retken Hupisaarille ja levitimme viltin jonkin ison puun alle puron varteen. Eväinä oli kuohuviinipullo, mansikoita ja pikarilliset jäätelöä. Tuijan sairastumisen jälkeen ehdimme juoda maljat elämälle kolmena kesänä.
Omasta toivomuksestaan Tuija Mäkinen siunataan vain pienen lähipiirin läsnä ollessa.
