Arno Hollmén. Professori emeritus Arno Hollmén kuoli 16. huhtikuuta 2026 Espoossa 95-vuotiaana. Hän oli syntynyt 19. marraskuuta 1930 Helsingissä.
Isämme oli kansainvälisesti tunnustettu lääketieteen uranuurtaja, mutta meille lapsille hän oli ennen kaikkea turvallinen ja lämminhenkinen vanhempi.
Sota-ajan lapsena Hollmén muutti useaan otteeseen. Hänen kotikielensä oli ruotsi, ja suomen kielen hän oppi 8-vuotiaana. Ylioppilaaksi hän kirjoitti Imatralla 1949, mistä jäi elinikäisiä ystävyyssuhteita.
Lääketiede vei voiton insinööriopinnoilta. Hollmén valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Turusta 1956, erikoistui anestesiologiaan 1961 ja väitteli tohtoriksi Helsingissä 1967.
Mittavan elämäntyönsä Hollmén teki Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa, jossa hän toimi anestesiaklinikan ylilääkärinä ja professorina vuoteen 1992 asti. Sitä ennen Kuopiossa hänen nuorin tyttärensä syntyi tiettävästi ensimmäisenä suomalaisena epiduraalivauvana.
Vuonna 1964 sattuneen tulipalon vuoksi Hollmén perusti hätätilanteessa kollegoidensa kanssa Kuopioon aikuisten tehohoitoyksikön "lupia kyselemättä". Myöhemmin hänellä oli keskeinen rooli Oulun teho-osaston perustamisessa.
Hollmén oli visionääri, joka nosti pohjoissuomalaisen anestesiologian maailmankartalle. Hän vaikutti myös Maanpuolustuksen tieteellisessä neuvottelukunnassa ja Punaisessa Ristissä.
Uraa leimasi vahva kansainvälisyys. Asuinvuodet lääkärinä Kööpenhaminassa sekä vierailevana professorina Stanfordin yliopistossa ja UCLA:ssa olivat perheelle merkityksellistä aikaa. Nuo vuodet muovasivat hänestä kielitaitoisen maailmankansalaisen. Hän säilytti aina vaatimattomuutensa ja opetti meille, että maailma on avoin ja tutkimisen arvoinen.
Sairaalatyön vastapainoksi Hollmén haki voimaa uskonnosta, luonnosta ja ajasta rakkaan vaimonsa Ullan kanssa Espanjassa.
Hän oli myös temperamenttinen penkkiurheilija etenkin silloin, kun Kärpät pelasivat tai kyse oli Suomi–Ruotsi-maaottelusta.
Kesäaamujen juoksuretket Oulun keskuskentälle kuvasivat Hollménin elämänasennetta: jokainen sai juosta omaa tahtiaan isän kannustamana. Isä antoi tilaa kasvaa, mutta oli aina tarvittaessa lähellä tukemassa.
Ammattitaito säilyi myös kotona, sillä elvytettiinhän meillä kerran vastasyntynyt bokserinpentu virkeäksi.
Arno Hollmén oli ajaton herrasmies, joka kohtasi muut lämpimästi ja arvostavasti. Hän säilytti terävän älynsä ja hienovaraisen huumorinsa. Hänellä oli syvä kunnioitus elämää kohtaan.
Hänen perintönsä elää meissä lapsissa ja lapsenlapsissa – kauniina muistona isästä, joka opetti toisista huolehtimista, sivistystä, taitoa nauttia elämästä sekä voimaa siirtyä eteenpäin surunkin keskellä.
