Viimeiset kaksi vuotta olemme kaikki eläneet enemmän tai vähemmän pelossa koronan takia. Jokainen kokee ja reagoi yksilöllisesti, mutta jokainen joutuu kohtaamaan pelkoa, jos ei itsessään, niin ympärillään muuttuneessa maailmassa.
Sosiaalinen tunnistaminen ja kohtaaminen muuttuvat radikaalisti. Syntyneet lapset näkevät ihmisistä vain silmät katsoessaan kasvoja. Kättely ystävällisenä tervehtimisenä on lopetettu, pidämme turvavälejä terveysturvallisuussyistä ja olemme minimoineet kontakteja kodin ulkoiseen maailmaan etätöinä.
Ihminen kuitenkin on sosiaalinen olento, joka kasvaakseen terveeksi tarvitsee suhteita muihin ihmisiin. Terveysvalistus koronan tultua antoi ymmärtää, että sulkeutumalla koteihimme saamme parhaan turvan. Mielestäni ihmisiä pitäisi edelleen rohkaista puhtaaseen luontoomme, kirjastoihin ja kaikkiin mahdollisiin kulttuuritilaisuuksiin, joita edelleen kuitenkin pidetään auki, kohtaamaan toisiaan.
Pelon ilmapiirin vastapainoksi työskentelemisen erityinen vastuu kuuluu meille kaikille. Kuinka rohkaisemme itsemme ja toisemme pelon vankilasta rohkeaan ja luovaan elämään? Puhuminen on ensimmäinen askel. Kuinka paljon pelko sulkee ja rajoittaa elämäämme ja miten voisimme rohkaistua?
Koulut ovat lasten ja nuorten elämässä kotien ohella avainasemassa. Tulisi luoda sosiaalipedagogisia ohjelmia ja rohkaista lapsia ja nuoria ja koulussa toimijoita niiden avulla. Samalla lailla kuin tuomme kouluun ja päiväkotiin positiivista pedagogiikka positiivisen psykologian ohessa. Näitä tarvitaan ilman koronaakin.
Kolmannen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan osuus korostuu pelokkuuden vastaisessa toiminnassa. Julkinen sektori reagoi psyykkisiin haasteisiin hitaasti ja tunnistaa mentaalisia ilmiöitä valitettavan huonosti.