Viime viikkojen järkyttävät puukotukset Oulussa ovat keskusteluttaneet monia ja monella tavalla. Syyllisiä ei tarvitse etsiä, sillä heidät on saatu välittömästi kiinni.
Sen sijaan syistä, joille nämä hirveät teot ovat seurausta, on syytä keskustella perusteellisesti ja pitkään.
Minä tunnustan olevani vihainen. Olen vihainen, pettynyt ja myös surullinen. Paitsi se, että kenen tahansa mielestä tällainen on kammottavaa, se koskettaa minua myös henkilökohtaisesti sekä työssäni maahanmuuttajanuorten parissa että perheen kautta.
On todella pelottava ja kestämätön ajatus, että pienet, viattomat läheisteni lapset voisivat joskus joutua pelkäämään vain sen takia, miltä he näyttävät. On kestämätöntä ja yksiselitteisen väärin, että tätä pelkoa monet lapset ja nuoret ja heidän vanhempansa joutuvat nyt kokemaan. Tämän ajatteleminenkin on sydäntä särkevää.
Joka ikinen, joka on puheillaan ja käyttäytymisellään ollut luomassa rasismia normalisoivaa ilmapiiriä, on vastuussa tästä. Minun on pakko kysyä, ettekö te, perussuomalaiset puolueena ja sen jäsenet, todella näe minkään oman toimintanne osuutta tällaiseen kehitykseen? Kaikki ne lukemattomat sanat, joilla moni teistä on eriarvoistanut ja toiseuttanut ihmisiä, ovat osaltaan syitä tällaiselle kehitykselle.
Kyse on samankaltaisista ilmiöstä kuin tyttöjen ja naisten ahdistelun ja häirinnän kohdallakin. Ja osaltaan myös nuorten hyvinvoinnin huonon kehityksen kohdalla. Näillä ilmiöillä lienee yhteytensäkin. Joka tapauksessa, kun jotakin tekoja ja puheita vähätellään, myös kynnys pahemmalle laskee. Ja niin ei saa olla. Me emme saa hyväksyä minkään asteista rasismia, emme minkään asteista ahdistelua.
Syy ei ole kuitenkaan yhden puolueen tai yksittäisten ihmisten. Syy on meidän kaikkien aikuisten. Katse peiliin. Me olemme yhteiskuntana epäonnistuneet. Me olemme oikeasti monella tavalla epäonnistuneet, koska tällaista kehitystä on tapahtunut.
Minä en ole tehnyt riittävästi ja oikeita asioita. Sinäkään et ole. Olen ollut joskus hiljaa tai katsonut sivuun, kun ei ole ollut rohkeutta aina puuttua niihin "vähäisempiin" asioihin. En ole halunnut aiheuttaa kiusallisia hetkiä. "Kiusallisia hetkiä"? Minua hävettää! Se, että pelkään jonkun ehkä suuttuvan, ei ole mitään sen rinnalla, että pelkää oman tai läheisen turvallisuuden puolesta.
Me olemme oikeasti epäonnistuneet. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö suuntaa voisi muuttaa ja asioille tehdä jotakin, ei todellakaan. Mutta nyt meidän tulee katsoa sinne peiliin, ja sitten tarttua toimeen. Kaikilla tavoilla ja kaikkialla. Ja ottaa vastuu siitä, millaista yhteiskuntaa jokainen meistä puheillaan ja teoillaan rakentaa.
Minä väitän, että kaikille hyvää ja turvallista yhteiskuntaa ei rakenneta rasistisilla, halveksivilla, tai tuomitsevilla sanoilla ja teoilla tai välinpitämättömyydellä. Ei, siitä olen aivan varma.
Satu Nevatalo
Ii