Muuan ilta sitten oli kyläläisten Yli-Iissä, täällä Oulun kaupungin laidalla. Tunnelma oli tiivis. Oltiin kovin kiinnostusta siitä, mitä tuleman pitää.
Ja tuleman totisesti pitää! Kolmenkymmenen kilometrin säteelle Yli-Iin kirkosta rakentuu 420 tuulimyllyä! Neljäsataakaksikymmentä! Onhan se enemmän kuin paljon! Se on luotaantyöntävän paljon! Kaava ei mahdollista, mutta sallii poikkeukset. Ja poikkeukset mahdollistavat.
Latvialaiset rakentavat ja puolalaiset, virolaiset ja sen sellaiset, jotka eivät pelkää sateita, eivätkä korkeita paikkoja. Muutamia suomalaisia patsastelee siellä täällä, silloin tällöin.
Se, mitä meille on tapahtunut, on tapahtunut peruuttamattomasti. Isämme taistelivat ja sitten palasivat. Poikansa pakenivat, eivätkä palanneet. Parhaat palkattiin pois kotoa, koulutettiin pois kotikylistään.
Niin luhistuivat maalaiskunnat, sitten surkastuivat kylät kouluineen, kauppoineen, raitteineen. Maisemat muuttuivat: rannat ruokottomiksi, niityt pusikoiksi. Tiet rapistuivat, kodit katosivat, rakennukset lahosivat, perheet hajosivat ja ihmiset sairastuivat suruihinsa, lapset eksyivät erilleen, eksyivät itsestäänkin.
Nyt olemme yksin joka paikassa, vieraita kaikkialla. Kylämme ovat energiareservaatteja. Kun kaikki on kadonnut, vain tuuli tuivertaa ja myllynlapoja taivuttaa.
Uutiset kertovat, että kyllä kannattaa ja vihreys elättää. Uutiset kutsuvat kaupunkiin, iloon, yhteyksiin ja palveluihin.
Kylmien kaupunkien kiireisiin keskustoihin kokoontuu kaikenlaisia muukalaisia, outoja, aina vain uusia. Kortteleihin nousee vuokra-asuntotorneja kuin keskisormia. Me täällä jossain olemme vain kiusallinen kuluerä. Jos jostain säästetään, täältä ainakin ensin otetaan.
Katson arasti ympärilleni. Näen kyläläisiä, köyhiä, kyykytettyjä, kiukkunsa kokoon painamia. Valoissa istuu pari päättäjää. Ovat tulleet toisesta todellisuudesta kuulemaan meitä osattomia, raukkaa, rahvasta kansaa. Saattavat tiedoksi ja toteavat, että asiat ovat tapahtuneet ja tulevat tapahtumaan meistä huolimatta.
Meidät nähdään nuivasti. Olemme harvoja ja harvaan asujia. Mutta, eikö ymmärretä, että koko Oulun kaupunki on vaarassa pudota, jos se menettää kyläidentiteettinsä! Kovaksi kehitetty kaupunki on kuin sokea kurki risukossa. Se ei näe eteensä, eikä pääse siivilleen.
Kaupunki kehuu energisyyttään, vihreyttään ja edistyksellisyyttään, mutta myrkyttää omansa, uskollisimpansa. Kyläkaupunki hylkää kylänsä, masentaa maaseutunsa, menettää mahdollisuutensa, kuivattaa kasvonsa, kadottaa taitonsa, lahjansa, murteensakin.
Suot on jo viilletty verille, raiskattu, vedet sotkettu, virrat kahlittu. Vanhat viljavainiot ovat vesoittuneet, metsät aurattu ja maisemat tuhottu. Rantatonteilla levätään juhannusta pitkin kesää.
Menetysten jälkeen viedään vielä rauhakin. Otetaan ilmasta tuulet, tarvitaan taivaan valokin vieraitten voimaksi! Propelleja, kennoja, kaapeleita, linjoja, kanavia...
Täällä laitamailla asumisella on toki hintansa, niin kuin oli laatunsakin. Hinta on kovempi kuin kerrostaloissa. Väsyyn meillä ei ole varaa, eikä Oululla ole varaa menettää meitä muualle.
Ongelma on periferiaan suhtautumisessa. Suhtautuminen meihin ja maihimme on nöyryyttävää, vähättelevää ja välttelevää.
On sama, missä kuollaan, kun kuitenkin kuollaan, mutta ei ole sama, missä eletään, kun kuitenkin on elettävä. Kuolema jää, mutta elämän olisi jatkuttava.
Tänään tuulee ja tuulen suunta on sama kuin se on aina: virtaa päin etelään.
Heikki Pesämaa
kyläpappi, Yli-Ii