Aikoinaan kuntoutuksen alle kuului fysioterapian lisäksi muun muassa toimintaterapia ja puheterapia. Oli sosiaalista, psyykkistä ja fyysistä kuntoutusta. Nyt fysioterapian alle kuuluu kuntoutus. Munasta on tullut kana.
Pohteen myötä kuntoutus on kaventunut kapenemistaan. On alettu uskoa, että kuntoutus on yhtä kuin fysioterapia, ja sitäkin vain kapeasti. Olen työskennellyt 21-vuotiaasta lähtien eri puolilla kuntoutusta erilaisten työnantajien palveluksessa, joten uskoisin pystyväni asiaa myös arvioimaan nyt miltei 65-vuotiaana.
Aikoinaan kuntoutus oli sekä passiivista että aktiivista, lääkekylvyistä hikijumppaan. Valtakunnallisesti päätettiin, että passiiviset hoitomuodot jätetään kuntoutuksen ulkopuolelle, kuten hieronnat, lääkekylvyt ja pintalämmöt. Tähän loppui myös monen kylpylän kulta-aika. Tuli uusi aika, ja aktiiviset hoitomuodot nostettiin jalustalle.
Nyt Pohde on vienyt kuntoutussektoria yhä kapeammalle. Ensin kavennettiin apuvälineistä, toimintaterapeuttien hallinnoimaa pienapuvälinesektoria karsittiin kovalla kädellä. Perusteluna oli ettei apuvälinelainaamosta anneta välineitä, joita saa kaupoista. Selitys ontuu, koska nykyisin kaupoista saa miltei mitä tahansa apuvälineiksi lueteltavaa, kuten rollaattoreita tai pyörätuoleja.
Sitten kiellettiin toimintaterapeutteja valmistamasta yksilöllisiä käsilastoja, niitä ei kuulemma maakunnissa osata tehdä (vaikka kymmenet vuodet oli tehty). Siirryttiin kaupan valmislastoihin, joita kilpailutettiin ja valittiin halvimmat, joka ei tarkoita parhaimmat. Valtakunnallisista apuvälinesuosituksista piittaamatta jätettiin yksilöllinen harkinta huomioimatta.
Nyt kun tarkastelee Pohteen uutta organisaatiokaaviota kuntoutuksen saralta, ei voi kuin ihmetellä. Vastuuyksikköpäälliköiden peruskoulutuksena on pelkkiä fysioterapeutteja, tarjolla oli myös muun muassa puheterapeutteja ja psykologeja.
Minulla on ollut lukuisia fysioterapeutteja työkavereina ja työparina, erittäin kykeneviä ja innostuneita ja toisaalta myös työlääntyneitä. Kunnioitan useaa yksittäistä fysioterapeuttia, ja olen saanut tehdä hedelmällistä asiakasta/kuntoutujaa kunnioittavaa kuntoutustyötä heidän kanssaan, kiitos siitä.
Kuntoutus on kuitenkin paljon muutakin kuin fysioterapia. Fyysinen ulottuvuus on tärkeää, mutta ei pelkästään riitä arjessa selviytymiseen. Elämässä tarvitaan myös psyykkistä resilienssiä, kykyä kommunikoida, apuvälineitä vaikkapa itsenäiseen selviämiseen keittiötoimissa ja panostusta arkiseen toimintakykyyn.
Kun päälliköiksi valitaan peruskoulutuksesta lyhyen työuran jälkeen yliopistokoulutukseen siirtyneet, saadaan kapeat hartiat harkintakyvylle. Peruskoulutus keskittyy omaan ammatilliseen ryhmään. Jollei ehdi työskennellä laajalla rintamalla oman ammattitaidon kartuttamiseksi ennen ylemmän tutkinnon suorittamista, jää kuntoutuksesta kovin heiveröinen käsitys. Eikä myöskään koskaan opi näkemään mitä muut omaa ammattia sivuavat ammattilaiset tekevät. Sen näkee nykyisessä Pohteen toiminnassa. Kärsijäksi jää kuntoutuja, mutta loppulasku näkyy viiveellä koko yhteiskunnalle.
Juuri ennen eläkkeelle jäämistäni ehdin nähdä kurjuuden kasautumista ja valittaen jouduin toteamaan olevani pahoillani edustamani organisaation puolesta. Kuntoutujien lisäksi säälin kollegoita, joilta viedään pala palalta mahdollisuus käyttää ammattitaitoaan ja kehittyä ammatillisesti. Pitääkö ylemmälle organisaatiossa antaa anteeksi, koska he eivät tiedä mitä he tekevät, vai pitäisikö heidät velvoittaa ottamaan selvää mitä kaikkea heidän tulisi edustaa?
Merja Väänänen
täysin palvellut toimintaterapeutti, Ylivieska