Toiminnanjohtaja Pekka Suomela käsitteli lehdistössä kaivosalan talousongelmia. Hänen huolenaan oli kaivosten raskas verotaakka ja alan tulevaisuus. Artikkelissa mainittiin Ruotsi ilman erityistä vertailua Suomeen. Naapurimaassa käyty julkinen keskustelu on ollut monipuolista ja lähdekriittistä.
Kaivosteollisuuden työllisyysvaikutus on kohdealueilla merkittävää. Ala on jo pitkään työllistänyt Suomessa yli 5 000 henkeä vuodessa. Bruttokansantuotteeseemme kaivosteollisuus tuo yli viiden promillen lisän. Suomen nykyiset kymmenkunta metallimalmikaivosta näyttävät tietä tulevaisuuteen niin taloudessa, työllisyydessä kuin ympäristövaikutuksissa. Kärjessä ovat Terrafame ja Kevitsa.
Viime aikoina kaivoksia ovat Suomeen perustaneet lähinnä ulkomaiset yhtiöt. Ruotsissa sen sijaan kaivostoiminta on pääosin ruotsalaisomistuksessa, osa valtionyhtiöinä.
Maamme on erittäin houkutteleva sijoituskohde ulkomaisille yhtiöille, koska verotus on kohtuullista, ja taloudellinen hyöty voidaan siirtää pois Suomesta. Kaivoslakeja uudistettaessa tämä on jäänyt vähälle huomiolle. Kaivosverotukseen tehdyillä lievillä kiristyksillä ei ole vaikutusta ympäristö- ja luonto-ongelmien ratkaisemiseen. Myös sodat ja kauppasodat vaikuttavat investointihalukkuuteen.
Ympäristö-, luonto- ja yhteiskuntaongelmien ehkäiseminen ja korjaaminen kaivoslupia myönnettäessä on sivuosassa. Asia on poliittinen, mutta sen ei tulisi olla nykyisen kaltaisesti puoluepoliittinen.
Konkurssiin ajautuneet kaivosyhtiöt eivät ole hoitaneet ympäristön kunnostusta. Pakollisten ympäristövahinkovakuutusten nykyiset tasot eivät ole riittäviä luontovahinkojen korjaamiseen.
Suomessa ja Ruotsissa yhteiskunnan jätekuormasta yli 80 prosenttia tulee kaivoksista. Pohjoisista verrokkimaista Mongoliassa vastaava luku on lähempänä sataa prosenttia kuin 90 prosenttia, emmekä tavoittele tätä tasoa. Suomen kaivospaikkakunnat ovat verohyödyn saajia niin kauan kuin työtä riittää, mutta ympäristöhaitat ovat pysyviä.
Koko louhinnan ajan tapahtuva varojen ”pakkorahastointi” olisi keino ongelman ratkaisemiseksi. Tämän toteutuminen vaatisi sekä lakien uudistusta että lupaviranomaisten ryhdistäytymistä. Luonnonvaroista saatava tulos virtaa ulos maasta koukkaamatta ympäristörahaston kautta. Kaikki kaivokset eivät Suomessa ole ongelmallisia toimintansa aikana, vaikka tulevasta ennallistamisesta ei olekaan takeita.
Arvometalleja on kallioperässämme omaan käyttöön riittävästi, mutta maailmanmarkkinoilla määrä riittäisi vain muutamaksi päiväksi. Metalleja tarvitaan akkuihin, elektroniikkaan ja tuulivoimaloihin. Maisemanmuutos, jätteenkäsittely, vesien laadun heikkeneminen ja luonnon köyhtyminen ovat ongelmia. Happamat sulfidipitoiset kaivosvedet ovat hitaasti havaittava seurannaisvaikutus.
Kunnostettuinakin entisten kaivosalueiden valvontaa on jatkettava pitkään. Alueiden uusiokäytölle olisi rajoituksia, vaikka välittömät myrkkyvuodot saataisiin estettyä. ”Aiheuttaja maksaa” on vahvistettu sekä EU-lainsäädännössä että kansainvälisissä sopimuksissa. Ruotsin mineraalistrategiassa asiasta on tehty kansallinen päätös jo toistakymmentä vuotta sitten. Toteutus on kesken, mutta Suomessa emme ole vielä päässeet edes alkuun. Ruotsissa 100 miljoonan tonnin sivukiven ja rikastushiekan vuosituotanto lienee jo saavutettu.
Suomen kaivoslainsäädäntö tulee muuttaa. ”Me siivoamme jälkemme!” on valheellinen lupaus lähes kaikkien kaivosjättien strategiassa. Suomen lainsäätäjillä olisi nyt globaali etulyöntiasema kaivosbisneksen ohjaukseen. Olisimme maapallon ykkösiä, kunhan siivousstrategiaan vedoten Suomi päättäisi ennallistamisvelvoitteista ja pitävistä vakuuksista.
On mahdollista, että hetkeksi kaivosaktiivisuus hiljenisi, mutta tällöin säästäisimme tuleville polville mahdollisuuden olla itseämme viisaampia. Kallioperään kätketyt aarteet eivät katoa itsestään minnekään. Kaivostoiminnan pikainen lisääminen luontoa tuhoavin keinoin ei pelasta meitä edes tämänhetkiseltä talousahdingolta, ja tulevat sukupolvet kutsuisivat tapahtunutta luontokatastrofiksi.
Sakari Alhopuro
MD, PhD, Turku
Pekka Niemelä
PhD, Turku
Jorma Eskola
DI, Laihia
Martti Janatuinen
MD, PhD, Turku
Heikki Kallio
PhD, Naantali