Iltakymmenen aikaan joku naapureistani rupesi vasaroimaan. Naulaamista jatkui melkein tunnin ajan. Makasin peiton alla vihaisena ja kuulostelin, herääkö flunssainen kaksivuotiaamme meluun. Puolisoni naputteli valitusviestin taloyhtiön Facebook-ryhmään.
Asuisinpa omakotitalossa, joku olisi saattanut ajatella tuossa tilanteessa. Mutta en minä.
Vietin lapsuuteni ensimmäiset vuodet kerrostalossa, joten varhaisimmat muistoni sijoittuvat sinne. Varsinaiset kasvuvuodet, peruskoulun ajan, asuin omakotitalossa. Se oli ihan ok, mutta kun lukioikäisenä muutin kerrostaloyksiöön, olo tuntui heti omemmalta.
Muistan, miten istuin muovimattolattialla ja ajattelin kerroksia asuntoineen ja asuntoja ihmiseen. Kuin päällekkäin pinottuja pahvilaatikoita, joista jokaiseen oli sijoitettu yksi tai useampi eläjä. Ajatus oli lohdullinen.
Siellä me kaikki olimme, omissa pikku laatikoissamme, erikseen mutta emme kuitenkaan aivan yksin.
Nykyisessä laatikossani neliöitä on enemmän, mutta silti asun jopa helsinkiläisittäin ahtaasti. Meitä on täällä kolme, ja jos asunnon pinta-ala jaetaan kolmella, kullekin jää 25 neliömetriä. Keskimäärin helsinkiläisellä on käytössään reilut 34 neliötä, ja koko Suomessa keskiarvo on 41 neliötä.
Koen, että asumme ylellisesti.