Suomalaisen peruskoulun ytimessä on ajatus siitä, että jokainen lapsi on arvokas ja jokaisella on oikeus kasvaa, oppia ja kuulua yhteisöönsä omana itsenään.
Uudistunut oppimisen tuen lainsäädäntö ja valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteet vahvistavat tätä periaatetta: oppilaan oikeus opiskeluun omassa lähikoulussa ja inklusiiviseen opetukseen on ensisijaista. Tuki järjestetään ensisijaisesti omassa opetusryhmässä, ja oppilaan edun niin vaatiessa erityisryhmässä.
Inklusiivinen koulu ei ole vain paikka, jossa erilaiset oppijat ovat aina fyysisesti samassa tilassa. Se on yhteisö, jossa jokaisen yksilölliset tarpeet huomioidaan ja jossa moninaisuus nähdään voimavarana.
Joustavien ryhmittelyjen myötä kaikki oppilaat opiskelevat koulupäivän aikana erilaisissa ja erikokoisissa ryhmissä. Opetuksen järjestämisessä korostuvat yhdenvertaisuus, tasa-arvo, syrjimättömyys ja sosiaalinen osallisuus.
Kansainväliset sopimukset, kuten YK:n lapsen oikeuksien sopimus ja vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus, velvoittavat Suomea rakentamaan koulutusjärjestelmän, jossa ketään ei suljeta ulkopuolelle.
Me kirjoittajat toimimme rehtoreina Oulun kaupungin 1–9 vuosiluokkien kouluissa, joissa on useita erityisryhmiä ja vaativan erityisen tuen ryhmiä. Olemme seuranneet yleisöosastokirjoituksia koskien Heinätorin koulun lakkauttamista ja mielestämme kirjoitukset eivät ole sisältäneet tietoa vaativan erityisen tuen ryhmien suuremmasta määrästä alueilla kuin Tiernan erityiskouluissa jo nyt.
Kirjoitukset eivät ole myöskään tuoneet esiin sitä, että vaativan erityisen tuen ryhmä voi onnistuneesti sijaita keskitettynä joihinkin kouluihin alueilla erityiskoulun sijaan.
Erityisopettajien osaamisesta alueen kouluissa se ei jää kiinni, sillä opettajat ovat saman koulutuksen käyneitä ja opettaneet alueen kouluissa hyvin monenlaista tukea tarvitsevia oppilaita.
Siitä olemme samaa mieltä, että onnistuminen edellyttää Heinätorin koulun tapaan riittävää henkilöstöresurssia ja riittävän pieniä opetusryhmiä.
Koulun arjessa erilaisuus näkyy konkreettisesti: oppilaat tarvitsevat erilaista tukea, ja heidän oppimispolkunsa ovat yksilöllisiä. On tärkeää, että koulu pystyy joustavasti vastaamaan näihin tarpeisiin – oli kyse sitten erityisopettajan antamasta opetuksesta, pienryhmistä tai yksilöllisistä tukitoimista.
Kukaan ei tarvitse samanlaista tukea koko koulupäivän ja kouluvuosien ajan. Vaativan tuen erityisryhmän sijaitseminen erityiskoulun sijaan alueen kouluissa keskitettynä joihinkin yksiköihin antaa jokaiselle oppilaalle olla mahdollisuuden osa tavallista koulua ja kuulua laajempaan yhteisöön.
Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa. Siellä opitaan paitsi tietoja ja taitoja, myös yhdessä elämisen ja erilaisuuden arvostamisen taitoja. Erilaisuus ei ole uhka, vaan mahdollisuus: se rikastuttaa yhteisöä ja valmistaa lapsia ja nuoria kohtaamaan monimuotoisen maailman. Jokainen oppilas tuo mukanaan oman ainutlaatuisen panoksensa – oli kyse sitten oppimisen vahvuuksista, tuen tarpeista, kulttuuritaustasta tai elämänkokemuksista.
Vanhempien, opettajien ja koko kouluyhteisön tehtävä on rakentaa ympäristö, jossa jokainen lapsi kokee olevansa hyväksytty ja arvostettu. Tämä vaatii aitoa kohtaamista, sensitiivistä vuorovaikutusta ja yhteistyötä kodin ja koulun välillä.
Lopulta kyse on arvovalinnasta: haluammeko rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokainen saa olla oma itsensä ja jossa erilaisuus nähdään rikkautena? Meidän mielestämme vastaus on selvä. Inklusiivinen koulu on paras mahdollinen kasvualusta tulevaisuuden yhteiskunnalle – yhteiskunnalle, jossa jokainen saa loistaa omalla tavallaan.
Ari Isomaa
Haukiputaan koulun rehtori
Antti Rimpisalo
Hiukkavaaran koulun rehtori
Pasi Timonen
Jäälin koulun rehtori
Soile Sydänsalmi
Maikkulan koulun rehtori
Otto Leskinen
Metsokankaan koulun rehtori
Pertti Parpala
Ritaharjun koulun rehtori
Mervi Karjalainen
Tuiran koulun rehtori