Muistiini palautuu rehtorikokous noin 30 vuoden takaa. Ala-asteen rehtorit oli kutsuttu koolle. Opetusviraston johtohenkilöihin kuulunut virkamies ilmoitti, että Oulussa toimeenpannaan inkluusio. Se oli pönäkkä julistus. Tätä rehtorit olivat osanneet jo pelätä. (Inkluusio: erityiskoulujen oppilaat siirretään normaaliopetuksen piiriin.)
Vilkaisin ympärilleni. Näin useiden kollegoideni puistelevan päätään. Tuo päiden puistelu ennakoi sitä, mikä nyt on todellisuutta: Pisa-tulokset laskevat kuin lehmän häntä. Osa peruskoulun läpäisseistä oppilaista ei osaa lukea eikä kirjoittaa!
Kuvittele, että istut oppitunnilla ja huomaat, että kaikki muut oppilaat oppivat, mutta sinä et. Kuvittele, että kellään toisella ei ole apuopettajaa, mutta sinulla on. Mitä tästä seuraa? Sinä joko lamaannut kokonaan, tai todennäköisemmin ryhdyt häiriköimään.
Miksi? Koska sinä häpeät ja sinun itsetuntosi ja itsekunnioituksesi on tuhoutunut. Häpeät, koska huomaat olevasi heikompi ja tyhmempi kuin muut oppilaat. Jokainen koulupäivä on sinulle kidutusta. Häiriköintisi seurauksena muidenkin oppilaiden opetus estyy.
Ennen oppilaat jaettiin lahjakkaisiin ja vähemmän lahjakkaisiin. Nykyisin on tajuttu, että lahjakkuutta on monenlaista ja että kaikenlaista lahjakkuutta yhteiskunnassamme tarvitaan.
Kerron esimerkin. Minun ystäväni oli apukoulun käynyt. Ystävyytemme alkoi jo varhaislapsuudessa. Hänen kädentaitonsa olivat hämmästyttävät: hän rakensi omakotitalon, hän osti huonokuntoisen Land Rover -maastoauton, hajotti sen niin pieniin osiin kuin auton voi hajottaa. Uusi kuluneet tiivisteet ja osat ja kokosi itselleen toimivan auton. Kuinkahan monella pihalla on hänen rakentamansa pyöräteline ja kiikku.
Oulun keskustan seurakuntatalon seinässä ollut rautaristi oli hänen käsialaansa.