Satu Korkiavuori kirjoitti sote-uudistuksen vaikutuksista perusterveydenhuoltoon (Kaleva 21.12./Lukijalta). Kirjoituksessa hän sivusi sosiaali- ja mielenterveyspalveluiden alasajoa, joka on karua todellisuutta "maailman onnellisimmassa maassa" myös vuonna 2026. Ja luultavasti pitkään sen jälkeenkin, ehkä jopa "ikuisesti".
Pakkosäästöt syntyivät uudesta valtion ohjauksesta ja alueiden alijäämistä. Rakennelman täytyy olla siis epäonnistunut, jos sen seuraus on sen tarkoitusten vastakohta; ei paremmat ja epätasa-arvoisemmat palvelut, eli huonompi palveluiden saatavuus etenkin heikompiosaisten kohdalla.
Näin on erityisesti vanhus-, sosiaali- ja mielenterveyspalveluissa. Yhteiskunnassamme näkyykin erittäin selvästi tämän ajan mentaliteetti. Ne, joilla on mahdollisuudet selvitä ilman apuakin saavat sitä, mutta ne, joilla selviytymisen mahdollisuuksia ei ole, eivät sitä saa.
Mitä tästä seuraa? Tietysti lukematon määrä inhimillisiä katastrofeja sekä kylmä, luotaan heikkouden ja köyhyyden pois työntävä yhteiskunta, jollaisessa elämme osittain jo nyt. Sosiaalisektorilla avun saaminen on toisinaan lähes mahdoton.
Vastauksiksi elämänhallinnan huoliin tarjotaan kolmatta sektoria. Se ei ole ns. hyvinvointivaltiossa kolmannen sektorin tehtävä, vaan verovaroin kustannetun yhteiskunnan, jossa hyväosaiset nostavat myös ansiottomia ja tarpeettomia valtion antamia etuisuuksia. Samaan aikaan huono-osaiset eivät saa edes jokapäiväisen elämän välttämättömyyksiä. Tämä on tosi asia jouluna 2025 pitkien ruokajonojen maassa, ja alhaisimman sosiaaliturvan henkilökohtaisen budjetin ollessa noin 1 100 euroa kuussa kaikkinensa noin miljoonalla, eli viidesosalla kansasta.
Tilanne on häpeällinen maassa, joka on tunnettu skandinaavisena hyvinvointivaltiona. Suomen saamat moitteet sosiaaliturvan alhaisesta tasosta ovat EU-tasolta olleet jatkuvia ja vuosikymmeniä jo toistuneita.
Samaan aikaan vanhustenhuollossa kuulee tapauksista, joissa vanhusta ollaan oltu pakkomuuttamassa yksin asumaan sosiaalitoimen hankkeena, koska raha niin sanelee, hänen kuntonsa todellisuudessa salliessa vain laitoshoidon. Tämä vain yhtenä esimerkkinä rapautuneesta arvostuksesta myös vanhuksia, elämän taakkaa kauimmin kantaneita, kohtaan.
Jokin on fataalisti vialla, koska kuvattu on Suomessa arkipäivää. Kodittomien määrä lisääntyy, eikä palveluita kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville tunnu saatavan juuri millään. Aputoimia inhimillisen elämän mahdollistamiseksi on yhteiskunnassa helpompi jostain syystä luoda "ylärakenteeseen" kuin sinne, missä tarve on konkreettisesti huutavin.
Onhan kyse usein myös hengissä selviämisestä, pakkasen ja lumen maassa. Avun saaminen kätketään liian usein byrokratiaan, ja suora tuki on lähes olematonta. Tässä seurakunnat paikkaavat rikkonaisen valtiomme haavoja, kuitenkin kykenemättöminä tarjoamaan perustuslaillisia oikeuksia kaikkein vaikeimmassa tilanteessa oleville.
Perustuslaki määrittelee ihmisen arvoisen elämän kriteereiksi kodin, lämmön, ruuan ja vaatteet. Yhä useammalta nämä puuttuvat. Joulumieli kehottaisi miettimään vakavasti, miten särjetty yhteiskuntamme ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevien asema saataisiin nostettua poliittisen tahdon eleeksi, ja muutettua toisenlaiseksi yhteiskunnaksi.
Sanna Huhtela
FM, Oulu