Joskus kauan sitten opiskelin jonkin verran sosiaalipsykologiaa. Mieleeni jäi psykiatri Pekka Salmimiehen luento yksilön suhteesta yhteiskuntaan. Hänen mukaansa yksilö odottaa yhteiskunnan tukevan häntä ongelmissa (sinällään oikeutettu odotus), mutta jos yhteiskunta jatkuvasti täyttää yhä kasvavat odotukset, yksilö köyhdyttää itsensä odotuksillaan yhteiskuntaa kohtaan, ja kadottaa selviytymiskykynsä.
Demokraattisessa yhteiskunnassa äänestetään suosittuja päättäjiä. Suosittuja ovat ne, jotka lupaavat eniten. Harva muistaa talouden raudanlujan pohjasäännön: vain taloudeltaan terve yhteiskunta voi turvata yksilön hädän. Ylivelkaantunut yhteiskunta ei voi hoitaa mitään. Ylihuolehdittu yksilö ei pysty itse hoitamaan omia asioitaan.
Poliittiset päättäjät kilpailevat lupausten suuruudesta. Talouden perussäännön ymmärtäjien määrä on niin vähäinen, ettei äänestystulosta voi valtapuolue niiden varaan jättää. Siksi täytyy luvata enemmän kuin mihin pystyy. Siksi kehitys ei mene eteenpäin, ja ajaudutaan kohti taloudellista katastrofia.
Puheet arvovalinnoista ovat tietysti pötyä; rahaa ei voi käyttää enemmän kuin sitä on. Ensiksi pitää olla rohkeus tervehdyttää talous, vasta sitten syntyy jakovara.
Edellä mainitut tosiasiat ovat saaneet monet taloutta tervehdyttämään pyrkineet hallitukset kompuroimaan, tai ellei näennäispeliä ole pelattu oikein, menettämään kannatustaan. Uhkaako nytkin käydä niin?
Olisiko aika tunnustaa, että Suomi tarvitsee kovan tervehdyttämiskuurin. Se tulee koskettamaan kaikkia ennakoitua paljon enemmän. Nythän on vasta leikattu helpoimmat rönsyt pois. Ikääntymisongelma ja siihen liittyvät terveydenhuollon kustannusten kasvu, eläkkeiden kattavuusvaje ja työvoiman turvaaminen ilman valtavia lisäongelmia ovat vain esimerkkeinä vielä kokonaan ratkaisematta.
Kasvusta puhujat unohtavat kokonaan kasvun aiheuttaman ilmasto-ongelman. Sitä ei ole tähänkään mennessä pystytty kasvulla hallitsemaan.
Olisiko nyt aika kriitikoiden ryhtyä etsimään oikeita ratkaisuja kaiken yritteliäisyyden alas ajavan kritiikin sijaan? Olisiko valtaapitävien kuunneltava herkemmin tavallisen kansan tuntoja. Onko vastakkainasettelu todella tarpeen? Löytyisikö vielä väylä rakentaa yhteiskuntaa kehittävällä tavalla?
Asioita voidaan tehdä toisin, mutta myös kritiikkiä voidaan esittää siten, että se johtaa ongelmien ratkaisuun, ei polarisaation lisääntymisestä johtuvaan suurempaan hajaantumiseen. Tosiasia, joka kannattaa muistaa, on se, että Suomi tarvitsee tervehdyttämistoimia vuosikausia eteenpäin. Niiden löytyminen tarvitsee yhteistyötä, ei repivää kritiikkiä puoleen ja toiseen.
Seppo Laine
Oulu