Silmäilin juuri läpi viime vuoden viimeisen kolumnini. Sen perusteella voitaneen pitää varmana, etten omaa kummoisia ennustajan lahjoja tai sitten osuin kenties liiankin oikeaan.
Toivoin tältä vuodelta tylsää tasaisuutta ja tapahtumaköyhyyttä, sillä vuosi 2019 oli tuonut kaksi hallituseroa, eduskuntavaalit, työmarkkinaturbulenssia ja kesken jääneen sote-uudistuksen. Toivoin, että politiikka palaisi proaktiiviseksi ja yhteiskunnallisesti tärkeät keskustelut nostettaisiin keskiöön kohujen, skandaalien, reaktiivisuuden, kulttuurisotien ja identiteettiposeerauksen sijaan.
Että palautettaisiin politiikka politiikkaan. Että maalattaisiin parempaa tulevaa vuotta eikä tulevaisuuden dystopioita. Vähänpä tiesin. Tämä vuosi on ollut eräänlainen todeksi eletty dystopia – ihanneyhteiskunnan vastakohta, kauhukuva tulevaisuudesta.